Tutkiessamme Palestiinan konfliktia me kohtaamme vaikean todellisuuden, joka piilee osana monikulttuurisuuden kärjistämiä vaaroja. Modernin globalisoituneen maailman monikulttuurisuuden ongelma on hankala käsite, joka on systemaattisesti muutoksessa. Toisaalta globaali uusliberalistinen maailmantalous on sitonut ja nitonut meidät kaikki yhteen, mutta samaan aikaan kaikki prosessit ovat käyneet läpi uusia lokalisoitumisen ja fraktioitumisen piirejä. Vanhat raja-aidat rikkoutuvat ja uusia syntyy.
Vaikka Suomi ei tällä hetkellä ole kokonaisuudessa kosmopoliittinen monikulttuurinen mekka, niin jotkut suurkaupungit pääkaupunkiseudun tavoin ovat nousseet tällaisiksi alueiksi. Me emme voi karata toiseutta yhdenkaltaisuuteen, sillä me kaikki olemme samaan aikaan kuviteltujen yhteisöjemme jäseniä ja yksilöllisiä ihmisiä. On vaikeaa vetää rajoja sille, mikä on hyväksyttävää käytöstä yksilöltä tai yhteisöltä.
Palestiinassa on vallinnut pitkään ja vallitsee yhä entistä kärjistyneempänä ristiriita ja vastakkainasettelu kahden leirin välillä. Palestiinan historian tarkastelu auttaa meitä havaitsemaan miten tietyt erot syntyvät, kasvavat, tulehtuvat ja lopulta purkautuvat. Meidän on syytä oppia jotain historiasta.
KONFLIKTI PALESTIINASSALähi-idän ruutitynnyrin sisäiset ristiriidat sitovat itseensä useita kirjavia historioita, eeppisiä kertomuksia, uskomuksia, vakaumuksia ja aatteita. Verkottuneen maailmanhistorian hitaat asteittaiset liikahdukset ja yhteentörmäykset ovat vaikuttaneet siihen miten konflikti on syntynyt ja asteittain pahentunut edeltävän vuosisadan aikana. Tämä artikkeli keskittyy tutkimaan Israel-Palestiina konfliktin ideologisen ja käytännöllisen kamppailun kehittymistä 1800-luvulta aina Iso-Britannian Palestiina-mandaattiaikoihin ja ennen vuoden 1936 suuria arabikapinoita. Perinteisesti tämä konflikti on mielletty kontrastisesti juutalaisten nationalistien, eli sionistien, ja arabien väliseksi yhteenotoksi. Todellisuudessa konfliktiin on vaikuttanut ja yhä vaikuttaa lukemattomia geopoliittisia intressejä, kansainvälisiä ja paikallisia toimijoita, sisäisiä ristiriitoja, valtakamppailuja jne.
Tämän artikkelin aineistona käytetyt lähteet kuvaavat tilannetta eri näkökulmista. Hannu Juusolan Israelin historian luvut 24-49 kuvaavat yleistävällä aluetutkimuksen tasolla juutalaisten siirtolaisuutta Palestiinaan ja siirtolaisuuteen vaikuttaneita tekijöitä 1800-luvulta 1930-luvulle. Lodewijk van Oordin The Making of Primitive Palestine: Intellectual Origins of the Palestine-Israel Conflict keskittyy kuvaamaan artikkelissaan Palestiinasta vallitsevien mielikuvien kehitystä ja sionismin aatteellisen oikeutuksen perusteluja 1800-luvulta nykypäivään.
PRIMITIIVINEN PALESTIINAMolemmat artikkelit tuovat esille vallitsevan eurosentrisen modernismin näkökulman Palestiinasta jälkeen jääneenä. 1800-luvun modernismin mukaisesti aiemmat kehitysvaiheet esimoderniudessa oli nähtävissä mitä kauemmaksi matkasimme maantieteellisesti. Tämä kuvaus vastaa tilannetta myös ”villien” asuttamasta Palestiinasta. Van Oordin tuo esille kiinnostavasti monia 1800-luvun ja 1900-luvun alun kirjoituksia, tutkimuksia, matkakertomuksia, kuvakirjoja ja kuvauksia, jotka aikansa hengen mukaisesti kuvaavat silloista epämääräisesti rajattua Palestiina lähestulkoon muuttumattomana sitten raamatun aikojen. Jotkut Van Oordin esiintuomat 1800-luvun kuvaukset jopa kuvaavat arabien Palestiinan jopa regressoituneen korkeampaa sivistystä kuvaavasta Kuningas Daavidin ja Salomonin valtakunnista. Raamatullisiin visioihin ei vaikuta pelkästään eurooppalaisen hegemonian ja imperialismin ylivalta, vaan myös vankka länsimainen kristinusko, joka korosti epämääräisen Palestiinan alueen tärkeyttä pyhänä maana. Pyhän maan tutkimukseen 1800-luvulla vaikutti paljon biblistiset ja luterilaiset seurat ja tutkimusvarat. Vaikutukset ovat nähtävissä vielä myöhemmin jopa virallisesti laaditussa brittien hallintopapereissa ja mandaatin hallinnon virallisessa käsikirjassa: The Handbook of Palestine (1922). Eurosentrisen modernismin mukaisesti moderniuden taso oli mitattavissa vain suhteessa eurooppalaiseen moderniuteen.
Suurvalloilla ja erityisesti Isolla Britannialla ei ole ollut erityisiä syitä hallinnoida tai kolonisoida Palestiina tai silloista Syyriaa, jonka provinssi Palestiina oli, kuin ainoastaan strategisen Egyptin merkityksen vuoksi. Napoleonin 1799 käynnistämä Egyptin kampanja onkin nähtävissä suurvaltojen välisen kamppailun lähtölaukauksena, joka lopulta johti ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Ottomaanien valtakuntaan kuuluneen Lähi-idän jakamiseen Ranskan ja Iso-Britannian välillä. 1820-luvulta alkaen alkanut brittivaikutus loi syvempiä yhteyksiä Palestiinaan diplomatian ja lähetystyön keinoin.
JUUTALAISET PALESTIINASSA ENNEN SIONISMIANiin Juusola kuin van Oordik tuovat ilmi miten Juutalaisten siirtolaisuuden taustalla on paljolti pakon sanelemat ehdot, kuin niinkään ylevät aatteelliset tai uskonnolliset syyt. Juutalaisen siirtolaisuus muodostuu aatteellisten, uskonnollisten, taloudellisten ja poliittisten seurausten kannustamana kohti Palestiinaa. Juutalaisia on ollut Palestiinassa ja halki tunnettua maailmaa muinaisista ajoista alkaen. Juutalaiset olivat kuitenkin jo pitkään olleet vain vähäinen kaupungistunut vähemmistö massiivisen arabialaispaimentolaisten, -maalaisten ja -kyläläisten keskuudessa. Juusolan arvioin mukaan 1800-luvun alussa Palestiinan noin 300 000 asukkaasta noin 7000 - 10000 oli juutalaisia. Nämä alkuperäisjuutalaiset olivat konservatiivisia ja tiukan uskonnollisia juutalaisia, joista osa pidättäytyi hyvin pitkään vielä Israelin perustamiseen, eli vuoteen 1948, asti aatteellisesta sionismista. Samantapaisia vanhakantaisia ortodoksijuutalaisia oli laajalti Euroopassa 1800-luvulta vuoteen 1948 asti. Ortodoksijuutalaiset kannattivat vanhoja tapoja, eli harrasta messiaan odottamista ja valtaväestöstä eristäytymistä kaupungeissa pyhiin yhteisöihin, eli juutalaisgettoihin.
Juutalaisten siirtolaisuudella oli ennen aatteellisen sionismin syntyä 1800-luvulla paljon vaikutusta juuri kannustimien kuin myös pakotteiden vuoksi lähteä siirtymään. Juutalaisia oli vainottu systemaattisesti Euroopassa kristittyjen toimesta, mutta arabit valtakunnat suhtautuivat juutalaisiin myönteisemmin. Kaikilla kristityillä ja juutalaisilla yhteisöillä oli sisäinen autonomia ja uskonnonvapaus islamilaisessa järjestelmässä dhimmi-aseman hyväksymisen kautta, joka velvoitti vääräuskoiset tunnustamaan Islamin ylivertaisuuden. Islamilaisen maailman juutalaisyhteisöjen, eli arabiaa ja espanjaa puhuvien sefaridien, välinen siirtolaisuus alkoi kuitenkin muuttua 1880-luvulla aatteellisen sionismin myötä eurooppalaisemmaksi. Asteittain alkuperäiset sefaridit jäivät vähemmistöön Itä-Euroopasta tulevien askenasien myötä.
JUUTALAISTEN SIONISMIN SYNTYSionismin ajatukset eivät itäneet tyhjästä. Sionismin aatteelliset teoriat olivat syntyneet jo 1800-luvun taitteessa, mutta suurin osa maailman juutalaisista ei tullut hyväksymään sionistista ajattelua vielä hyvin pitkään aikaan. Vanhakantaisen ja traditionaalisen ortodoksijuutalaisuuden rinnalle syntyi uusia aaltoja, kun yhteiskunnan liberalisoituminen valistuksen aatteiden ja tasavaltalaisuuden myötä merkitsi juutalaisille myös kansalaisoikeuksien myöntämistä, ensin Yhdysvalloissa 1776 ja myöhemmin Ranskassa 1791. Kansalaisoikeudet olivat osa pidempää kasvanutta uskonnollista suvaitsevaisuutta, joka oli alkanut 1700-luvun alkupuolella yhteiskunnan rationalisoitumisen vaikutuksesta. Lisääntynyt suvaitsevaisuus aiheutti murroksen juutalaisyhteisöissä, jonka seurauksena eristyneisyys ja oma sisäinen hallinto alkoivat murentua.
Juusola havainnoi, että juutalaisyhteisöt kokivat 1800-luvulle kolme suurta identiteettiongelmaa: getoista vapautuminen, kansallisuusaate ja anti-semitismi. Juutalaisten yhteisöjen murtuessa alkoi fraktioitua esiin enemmistövoittoinen reformistinen juutalaisuus ja ortodoksijuutalaisuus. Reformistijuutalaisuus halusi integroitua vallitsevaan yhteisöön ja eriyttää uskonto kansalaisuudesta erilleen. 1800-luvun loppupuolella reformistijuutalaisista alkoi sekularisoitua entisestään fraktioitua osaksi internationaalista sosialismia tai assimiloitumista vastaan taistelevaksi sionismiksi.
Juusolan mukaan aatteellisen sionismin ja käytännöllisen sionismin luojien ajatusten taustalla korostuu voimakkaasti usko anti-semitismin kuolemattomuuteen, eli tietyssä mielessä
anti-semitismi loi seurauksenaan sionismin. Sionismin vaikutusvaltaisimman puolestapuhujan Herlzin voimakkain argumentti suurvalloille olikin, että anti-semitismin ongelma voidaan ratkoa vain luomalla juutalaisille oma valtio.
KÄYTÄNNÖLLINEN SIONISMI JA JUUTALAISTEN KOLONIALISMIJuusolan ja van Oordik esittävät, että aatteellinen sionismi sai mittavaa taloudellista tukea eurooppalaisilta ja amerikkalaisilta varakkailta juutalaisilta, mikä niin ottomaanien kuin brittiläisten hallinnoidessa näkyi positiivisessa valossa voimistuvana maanviljelyn ja talouden kehittymisenä 1800-luvun lopulta eteenpäin. Juutalaisen moderniuden uskottiin kehittävän, ei pelkästään aluetta vaan myös välittyvän takapajuisiin arabeihin. Euroopasta tulleet juutalaiset eivät mieltäneet itsekään itseään alkuperäisasukkaiksi, vaan ennen kaikkea eurooppalaisiksi, jotka kolonialismin periaatteiden mukaisesti oli tullut
valkoisen miehen taakan mukaisesti sivistämään villejä. Van Oordik korostaa kolonialismin positiivisten hyötyjen lisäksi kristinuskon merkitystä käytännöllisessä sionismissa. Kristillisen ja juutalaisen millenialismin, eli maailmanlopun odotuksen, hengessä oli 1800-luvun puolivälissä voimassa uskonnollinen debatti kristittyjen välillä ennustetusta juutalaisten paluusta aikojen lopussa takaisin eeppiseen kotimaahansa. Juutalaisten kotiinpaluu ajan raamatun tulkinnan mukaan merkitsisi myös messiaan ilmestymistä, sillä
”messias olisi johdattava valitun kansansa takaisin pyhään maahan, Israelin maahan”.Muuttoaallot jaetaan historiallisesti viiteen aliyaan (aaltoon), jolloin saapui suuria määriä juutalaisia eri puolilta maailmaa. Kaksi ensimmäistä aliyaa sijoittuvat 1882-1914 väliseen aikaan, jolloin pääosin
Venäjältä saapui juutalaisten kansamurhien, eli pogromien, seurauksena paljon juutalaispakolaisia. Käytännöllisen sionismin tarjoama pakoreitti tarjosi monille juutalaisvainojen ja antisemitismin uhreille pakoreitin pois. Pakolaiset tarjosivat työvoimaa ja asuttajia, samalla kun pääoma tarjosi keinot ostaa maata arabeilta ja perustaa moderneja maatiloja. Vuoden 1910 jälkeen maanviljelykset alkoivat eriytyä perinteisistä halpaa arabityövoimaa käyttävistä kaupallisista plantaaseista kohti kansallissosialistisia omavaraisuuteen pyrkiviä kollektiiveja, eli kibbutseja. Suurin osa aliyoiden siirtolaisista ei ollut halua, eikä motivaatiota jäädä sivistämään Palestiina, vaan lähtivät heti tilaisuuden tullen takaisin muualle Eurooppaan.
JUUTALAISTEN KANSANKODIN PERUSTAMINENRannikolle keskittyvät juutalaisyhteisöt alkoi muodostua yhä voimakkaammaksi voimatekijäksi Palestiinassa, kuin myös suurvaltapolitiikassa. Ottomaanien vallan heiketessä ensimmäisen maailmansodan aikana, niin Ranska 1916 kuin Britannia ns. Balfourin julistuksessa 1917 esittivät Juutalaisen valtion synnyttämistä Palestiinaan. Balfourin -julistuksella oli suuri merkitys, sillä tähän mennessä Britannia oli jo miehittänyt koko Suur-Syyrian Ottomaaneilta. Lopulta vuonna 1922 Britannia sai kansainliiton vahvistamana Palestiinan mandaatin, sillä ehdolla että Juutalaisten koti perustetaan ja heprea otetaan viralliseksi kieleksi englannin ja arabian lisäksi.
Vielä 1930-luvulla niin länsimaissa kuin Palestiinan juutalaisilla vallitsi kuva juutalaisten positiivisesta vaikutuksesta Palestiinan arabien ja alueen modernisoitumiselle. Samaan aikaan 1908 Ottomaanien valtakunnan nuorturkkilaisesta vallankumouksesta alkaen arabinationalismi oli kasvanut kaikkialla Ottomaanien valtakunnassa. Kamppailu voimistui jatkuvasti ja 1910-luvulta alkaen Juusolan mukaan arabi-juutalainen dikotomia alkoi yleistyä arabeja ja juutalaisia erottelevana narraationa. 1920-21 puhkesivat ensimmäiset suuret veriset arabimielenosoitukset sionismia ja Balfourin julistusta vastaan, mutta tapaukset leimattiin lopulta vain radikaalien toteuttamiksi. Arabien laaja yhteiskunnallinen vastustus ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta brittihallinnolta, joka 1922 julkaisi siirtomaaministeri Churchillin ns.
Churchillin valkoisen paperin, jossa Jordanjoen itäpuoli erotettiin Transjordaniaksi (nykyinen Jordania) ja estettiin juutalaiselta siirtolaisuudelta.
Arabinationalismi koki suuren sysäyksen ensimmäisen maailmansodan aikana eripuraisten arabiheimojen ja beduiinien liittoutuessa brittien kanssa sotaan Ottomaaneja vastaan. Syyrian arabien suuren kongressin 1919 vaatimukset yhtenäisestä ja itsenäisestä Suur-Syyrian kuningaskunnasta ja sionismin lakkauttamisesta torjuttiin brittien ja ranskalaisten toimesta. Arabiliittouma hajosi ja tyrehtyi. Arabit pureutuivat sionismin vastustukseen ja kun brittihallinto yritti luoda itsehallintoa Palestiinan, niin se tyrehtyi arabien tiukkaan vastustukseen, koska se ei taannut ylivaltaista edustusta väestösuhteiden mukaisesti arabeille, vaan tasaveroisen edustuksen juutalaisille ja arabeille. Arabien vaikutusvallan heiketessä ja asettuessa vastarintaan, juutalaiset hyödynsivät brittien tarjoaman mahdollisuuden itsehallintoon ja organisoituivat. 1922 perustettiin juutalaistoimisto, joka yhdessä 1920 valitsijamiesvaalein valitun kansallisneuvoston kanssa muodostivat toimivan juutalaisen toimeenpanovallan, eli hallituksen. Juutalaiset rakensivat 1920-luvulla puolijulkisen organisoitumisen ja toiminnan kautta teollisuutta, pankkitoimintaa, terveydenhuollon, maanhankintaa, koulutusjärjestelmän, puolisotilaalliset joukot (Haganan) ja verotusjärjestelmän.
VASTAKKAINASETTELU KÄRJISTYYArabien jääminen Palestiinan länsiosien kehityksen ulkopuolelle johti kasvavaan arabien levottomuuteen ja uusiin väkivaltaisiin yhteydenottoihin juutalaisia ja brittiläisiä sotilaita vastaan 1920-luvun lopulla. Brittien laukaisemat kaksi erillistä komiteaa Shaw ja Hope-Simpson päätyivät samaan lopputulokseen, että arabit taistelivat häviävää etnistä konfliktia juutalaisia vastaan maa-alueista, työpaikoista ja elinkeinosta. Voimistuva sionismi oli siirtynyt itsehallinnon myötä jyrkemmin kohti kansallissosialistisia tavoitteita, joilla muodostaa kollektiivista toimintaa, maatiloja ja teollisuutta vain juutalaisille suunnattuna.
Kansainvälisesti 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Yhdysvalloissa ja Euroopassa brittien komiteoista huolimatta väkivaltaiset yhteenotot ja kapinat leimattiin arabien syyksi, samaan aikaan kun juutalaisten pyrkimyksiä ihannoitiin.
Tilannetta vaikeutti juutalaisten kiihtyvää siirtolaisuus Euroopasta laman, anti-semitismin ja fasismin johdosta. Neljänteen aliyaan 1924-28 vaikutti paljon Yhdysvaltain tiukkeneva maahanmuuttopolitiikka, joka 1925 mennessä käytännössä kielsi juutalaisen siirtolaisuuden, kun taas seuraava suuri ja viides aliyaa vuosina 1930-39 oli pakoa juutalaisten vainolta Euroopasta.
Juusolan mukaan juutalaisten tavoite sionistisen toiminnan periaatteiden ja sionistijohdon johtamana oli saavuttaa ennen väistämätöntä itsenäisyyttä väestöllinen ja maaomistuksellinen ylivalta läntisessä Palestiinassa ja tällöin periä itselleen oma kansallinen kotinsa, eli Israel. Juusolan mukaan Arabit uskoivat väistämättömään oikeuteensa periä mandaatti alkuperäiskansana, eivätkä täten kamppailleet niinkään mitään separisteja vaan valloittajia vastaan. Vaikka arabinationalismi tiukensi välejä, niin arabityöväestö tarjosi halpaa ja ammattitaitoista työvoimaa, jota ei voitu täydentää kouluttamattomilla juutalaisilla siirtolaisilla. Myös maan myymisessä arabien rivit rakoilivat, kun Juusolan mukaan maan myyminen oli arabeille periaatteellisesti mahdotonta ja sitä pyrittiin rajoittamaan, niin se oli silti hyvin taloudellisesti kannattavaa ja maan myymiseen sortuivat kaikki, aina myyntirajoituksia ajavia arabeja myöten. Kun lopulta Palestiinan arabit organisoituivat 1930-luvulla Brittien nimittämän muslimien edustaja al-Husainin johdolla, niin sitä seurasivat suuret arabikapinat 1936 ja juutalais-arabialaisen vihamielisyyden kuilun repeäminen kohti sisällissotaa.
Arabit näkivät lopulta viimeiseksi keinokseen hakea ratkaisua verenvuodatuksella ja systemaattisella kansanmurhalla. LÄHTEET[1] Juusola, Hannu: Israelin Historia. Gaudeamus, Helsinki 2005.
[2] van Oordin, Lodewijk: The Making of Primitive Palestine: Intellectual Origins of the Palestine-Israel Conflict. History and Anthropology, Vol. 19, No. 3, September 2008, s. 209-228
