Väestönkasvu ja joukkotuhonta

[Julkaistaan Kimppu 2011 lehdessä keväällä 2011]

Malthusin 1798 esittämä teoria nopeammasta väestönkasvusta suhteessa ruuantuotantoon kummittelee yhä kaukaisesta menneisyydestä nykypäivään asti. Vaikka väestö kasvaa normiolosuhteissa nopeammin kuin ruuantuotanto, niin ihmiskunnalla on tapahtunut onnenpotku jo useamman kuin kerran. Viime tingassa ihmiskunta on onnistunut kehittämään teknologisia keksintöjä ja vihreitä vallankumouksen innovaatioita, kuten keinotekoiset lannoitteet, mekaaninen maanviljelys ja tehomaanviljely.

Väestönkasvu on aina luonut paineita satunnaisista innovaatioista huolimatta alueellisesti, niin elintilan kuin ruuansaannin muodossa. Pakon edessä ihmiset, valtiot ja yhteisöt ovat pyrkineet keinolla tai toisella selviytymään. Nälänhätä on aikojen saatossa ollut vanha vieras kaikkialla maailman mantereilla ja väestöt kärsivät kroonisista suhdannevaihteluista laihojen ja lihavien vuosien välillä. Krooninen nälänhätä ilmenee väestötieteellisesti korkea syntyvyytenä ja korkeana kuolleisuutena, hetkellisinä hyvinä hetkinä on vain taipumus kasvattaa kurjuudesta kärsivien määrää entisestään. Köyhät, työttömät, syrjityt ja kerjäläiset eivät olleet vain kurjuuden merkki, vaan myös lähtökohta mahdollisille rauhattomuuksille ja ylösnousemuksille. Gunnar Heihnsohnin teoriassa väestön kriittisestä 30 % väitetään yhteiskunnan olevan altis vallankumouksille ja rauhattomuuksille, jos väestöstä yli 30 % on 15 - 29 -vuotiaita. Tästä näkökulmasta tarkastellen pitkät lihavat vuodet suhdannevaihteluissa tai äkilliset väestönrakenteen muutokset ovat merkittäviä tekijöitä lietsomaan rauhattomuutta.

Joukkotuhonnan synkkä historia

Taistelu resursseista niin pienessä kuin isossa mittakaavassa on ollut ja on yhä tärkeä tekijä ihmisten kamppailuissa toisiaan vastaan. Taistelu resursseista ilmenee kaikissa muodoissa, kuin myös kaikkein karuimmillaan vastustajien tuhoamisena. Joukkotuhonnalla on pitkät perinteet osana taistelua resursseista, eikä siitä ole tahdottu päästä eroon. Absoluuttinen kurjuus maailmassa on selkeästi heikentynyt vuosisatojen takaisesta, mutta silti alkukantainen kilpailu elämästä ja kuolemasta on ihmiskunnassa. Yhteisöt ja kansat ovat aina löytäneet keinoja homogenisoitua yhä uudestaan ja uudestaan - ja luoda veteen piirrettyjä viivoja.

Kansainvaellusten 300-600 j.a.a. aikana, todennäköisesti mongoliheimojen elintilan ja ruuan heiketessä voimistuneiden jääkausien vaikutuksesta, mongolit lähtivät liikehtimään kohti länttä ja etelää pakottaen muita heimoja lähtemään asuinsijoiltaan kohti länttä ja Rooman valtakuntaa. Vaikka heimoista valtaosa ei ollutkaan sotureita, niin silti Rooma kävi ankaria taisteluja tuhotakseen heimot. Niin antiikin kuin myöhempinäkään aikoina ei ole ollut hankalaa tuhota tai orjuuttaa ulkopuolisia ihmisiä tiukan paikan tullen. Liika väestönkasvu on kautta aikojen luonut painetta levittäytyä tai laajentua, eli valloittaa ja asuttaa vieraita alueita muilta ihmisiltä. Syyt taistelulle resursseista ovat kuitenkin vaihdelleet eri aikakausien ja kulttuurien aikana. Nationalismi, eugeniikka, luokkaerot, uskonto, rotuerot, poliittinen oppositio, kolonialismi jne. ovat olleet nimiä oikeutuksille suorittaa laajamittaista ihmisten tuhoamista.

Nationalismi pakotti lukuisat ja kirjavat paikalliskulttuurit sulautumaan isompiin kokonaisuuksiin, mutta toisaalta nationalismi myös loi erottelunsa kautta myös raja-aitoja muiden kansojen välillä ja nosti esille vähäiset vähemmistöt, joiden kohtalo historiassa ei ole ollut ruusuinen nationalismin synnyn seurauksena. Liian väestönkasvun venttiilinä toiminut kolonialismi vähensi väestönkasvun painetta Euroopassa, mutta toisaalta loi valtaisan väestökasvun paineet kolonisoitujen alueiden uusien asukkaiden ja alkuperäisväestöjen välille. Eurooppalaista alkuperää olevat väestöt ovat menestyneet muilla mantereilla alkuperäisväestöjen kustannuksella. Etelä-, Keski- ja Pohjois-Amerikan suuret intiaaniväestöt, aboriginaalit, Tyynenmeren saarten kansat ja Karibian meren saarten alkuasukkaat ovat vetäneet lyhyemmän korren taisteluissa elintilasta – mutta vain tällä kertaa. Myös ennen nykyisiä alkuasukkaita on ollut vielä aikaisempia alkuasukkaita. Uudet lajit, rodut, ihmiset, heimot, vaikutteet, tekniikat ja geenit ovat kohdanneet lukemattomia kertoja. Luonnon kiertokulussa ei ole voittajia tai häviäjiä – vain ainoastaan niitä, jotka selviytyvät ja jatkavat.

Ikuinen kamppailu


Joukkotuhonta väestönpaineen alaisena ilmiönä ei missään nimessä ole enää pelkkä menneisyyden haamu, vaan on yhä aktiivinen ilmiö maailmalla. Kaukana eivät ole muistot Natsi-Saksan kamppailusta elintilasta 1936–1945, toisen Japani-Kiinan sodan aikaisista kansanmurhista ja Kiinan kolonisaatiosta 1937–1945, Neuvosto-Venäjän luokkasodat ja kansamurhat 1918–1960, Itä-Euroopan venäläistämistä 1939–1989, Ruandan kansanmurhasta 1994 ja Jugoslavian hajoamissotien etnisistä puhdistuksista 1991–2000. Tällä hetkellä joukkotuhonta jatkuu ainakin pitkään jatkuneesta nälänhädästä kärsivässä Pohjois-Koreassa, jossa poliittisesti epäluotetut eivät ole oikeutettuja säännösteltyihin ruoka-annoksiin, sekä lukuisat sisällissodat Afrikassa ja Aasiassa.

Maailmassa on tällä hetkellä arviolta noin 23–34 miljoonaa maan sisäisiä tai maan ulkopuolelle paenneita pakolaisia. Muun muassa elintasokuilut, konfliktit, nälänhädät, vähenevät resurssit ja aavikoituminen luovat voimakkaan väestönkasvun avulla aikapommin, joka vain odottaa laukeamistaan. Kansainvaellukset eivät ole historiaa, vaan osa juuri tätä hetkeä. Tuhannet lähtevät päivittäin kotiseuduiltaan selviytyäkseen ja kohti parempaa elintasoa.

Voimmeko loputtomiin estellä heitä? Missä kulkee se hiuksenhieno raja kun liika muuttuu liiaksi ja kamppailu elintasosta muuttuu kamppailuksi elämästä ja kuolemasta?