Muuttuvan Suomen kasvot

Suomi muuttuu. Suomi muuttuu nyt nopeammin kuin koskaan ennen. Muutoksen rattaat ovat kiihtyneet jokaisessa maankolkassa halki maapallon, eikä Suomi ole ollut näistä maista kaikkein vähäisin. Elintavat ja kulttuurit ovat alati liikkeessä kohti jotain uudempaa muotoa. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee nytkin uusi rakenteellinen muutosvaihe.

Suomi on teollistunut kehittyneistä maista verrattain myöhäisessä vaiheessa. 1800-luvun lopulla käynnistynyt teollistuminen on muovannut suomalaista mielenmaisemaa ja yhteiskuntaa pikkuhiljaa. Palkkatyöläisten kasvavat sukupolvet alkoivat niveltyä kaupunkilaiseen tasaiseen ja ennalta-arvattavaan arkeen. Maaseutu piti yhä sisällään suuren osa väestöstä ja kaupunkiin muuttaneet säilyttivät pitkään maaseutua ja talonpoikaisuutta ilmentäviä ihanteita ja kulttuuria. Torpparinvapautuslaki 1918, Lex Kallio 1922 ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen rintamamiesten ja siirtoväen asuttaminen ovat olleet yhteiskunnan rakenteellista murrosta enemmänkin hidastavia prosesseja. Vielä 1950-luvulla Suomessa oli maaseutuväestöä n. 50%, vaikka esim. Iso-Britannia alitti 50% maaseutuväestön jo 1850-luvulla. Toimivien maatilojen määrä kasvoi jatkuvasti aina 1960-luvulle ja viljelty maa-alue kasvoi vielä aina 1970-luvulle asti.


Suuri muutto

Ihmisten kiihtyvä siirtyminen kaupunkeihin oli alkanut 1800-luvun lopulla, mutta muutos oli hidasta. Palvelu- ja teollisuussektori vastaanottivat maaseudun ylijäämäväestöä. 1960 – 70-luvulla voidaan sanoa käynnistyneen yhteiskunnan rakenteen voimakkain vaihe, eli ns. Suuri muutto. 1980-luvulle mennessä maaseutuväestö oli vähentynyt jo noin 10% väestöstä ja satoja tuhansia maatiloja oli sammunut.

Muuttaminen teollisuus- ja palvelusektorin tarjoamien töiden perässä kaupunkeihin on asettanut suomalaisen hyvin pitkälle jatkuneen agraarisen (= maaseutu, maatalous) yhteiskunnan murrokseen. Ihmisten on ollut pakko omaksua uudet elämäntavat ja kulttuurit. Siinä missä sotavuodet jättivät traumansa sen keskellä eläneisiin ihmisiin, ei yhteiskunnan rakenteellinen muutos ollut kuin väliaikainen. Maaseutuyhteiskunta jatkui sotien jälkeen ja jopa voimistui.

Kaupungistuminen on kuitenkin tullut erottomaksi osaksi vallitsevaa yhteiskuntaa. Me kärsimme nyt siirtymävaiheen ongelmista ja pyrimme luomaan tasapainoa. Kaupunkien reunamille luodut lähiöt – betonihelvetit kohoavat idyllisiä metsämaisemia reunustaen. Suomen kaupungit ovat eurooppalaisittain luontovaltaisia, mutta siltikin suomalaisittain ne ovat rumia ja kylmiä häkkikanaloita. Toisilleen tuntemattomat ihmiset asuvat parin metrin päässä toisistaan tiiviissä yhteisöissä vailla maatalousväestön kaltaista yhteisen toimeentulon edellyttämää yhteisöllisyyttä. Kaupungistuminen on pakottanut meidät yhteen, mutta liberaali yksilöityvä yhteiskunta on erottanut meidät toisistamme.

Me muutamme, elämme, työskentelemme ja luomme perheitä näissä pikku koloissamme. Omakoti – tai rivitalo on monelle meistä niin suuri intohimo ja tavoite, että tuleeko kaikki edes miettineeksi miksi he sitä haluavat? Oma talo – on kuin oma puu. Kerrostalo on kuin lehdetön koivu, jonka joka oksalla on linnunpönttö. Tässä mielessä keskiluokkainen ja säästäväinen elämäntapa ei edes kuulosta kovin pahalta vaihtoehdolta

Oma pieni teennäinen mieleni maatila.

Itsekkäiden ihmisten ilmastohössötys

Kööpenhaminassa kumisee ja kuhisee. Tätä kokousta on odotettu kaikkien vihreiden ajattelijoiden ja vähänkään ympäristötietoisten ihmisten keskuudessa. Nyt ei tarvitse odottaa – nimittäin kokous on alkanut. Hyvä kysymys toisaalta onkin että tapahtuuko Kööpenhaminassa se mitä siltä niin kovasti toivotaan ja halutaan?


Osa uskoo ilmastonmuutokseen, osa taas puolestaan pitää koko tapahtuu ekohippien silkkana höpönlöpönä. Toisaalta kysymyksen asettelu ihmisille saattaa tuoda mitä moninaisimpia vastauksia. Kyllä ihmiset ovat huolissaan luonnon tilasta ja ilmastonmuutoksesta, mutta suurin ongelma tuleekin eteen siinä, että kuinka paljon me olemme valmiit yksilöinä tekemään sen puolesta. Ihminen voi hyvin ymmärrettävästi on väkivaltaa, sotaa, teurastusta, pahoinvointia, köyhyyttä, nälänhätää ja muita maailman kurjia ilmiöitä vastaan – mutta yhtenä pienenä ihmisenä hän on omasta mielestään mitätön puuttumaan niin isoihin asioihin. Tuulivoima on hyvä asia, niin kauan kuin voimaloita ei rakenneta omaa näköalaa pilaamaan. Kun nämä yksilöt, koko maailman Matti Meikäläiset, kootaan yhteen, niin huomataan, että heitä on aika paljon. Lopputulos on että tuulivoimaloita ei rakennetta, eikä maailman vääryyksiin puututa.

Ihmistä ei ole kovinkaan hyvin suunniteltu pitkän aikavälin suunnitteluun. Ihmisen ikä ja varsinkin ihmisen vahvin työikä on loppujen lopuksi kovin lyhyt. Asiat keskittyvät tavallisella kansalaisella yhä paljolti toimeentulon ja omien asioiden ympärille. Vaikka ihmisten aineellinen toimeentulo on lähestulkoon kaikkialla maailmassa parantunut, ei ole aikaa puuttua naapurien tai kanssaihmisten huoliin. Oma napa on aina muiden napaa lähempänä. Katse kohdistuu omiin jalkoihin – ei kaukaisuuteen. Suhteellisen vaarallinen yhdistelmä, kun ajattelee ihmisen kiihdyttävän entistä lujempaa yhteiskunnan ja teknologian moottoritiellä – ja silti ihminen vain katsoo jalkojaan polkimilla eikä suinkaan keskity katsomaan minne ollaan edes matkalla.

Voiko ihmistä toisaalta edes syyttää tästä? Yhteiskuntamme on ollut kouriintuntuvassa muutoksessa jo yli vuosisadan – ja kouriintuntuvalla muutoksella tarkoitan sitä että ihmisten elinaikana saattaa tapahtua merkittäviä rakenteellisia muutoksia kulttuurissa, elämäntavoissa ja yhteiskunnassa. Kun ihminen lähtee pitkään vaellukseen eläen paimentolaisen elämää kaupunkien betonisista lähiöistä toiseen, työpaikasta toiseen, niin ihminen todellakin keskittää huomionsa vain selviytymiseen. Maailma muuttuu niin nopeasti, että siitä täytyy pitää kiinni todella lujaa pysyäkseen mukana. Vauhdin kiihtyessä väliinputoajat lisääntyvät ja nopeat syövät hitaat.

Me jatkamme siitä mistä edeltäjämme sen meille jättävät ja uskomme että näin meidän tulee elää elämäämme ja jatkamme eteenpäin. Niin kauan kuin muutokset tukevat inhimillistä lyhyen tähtäimen ajattelua, niin niillä on taipumus juurtua meihin syvälle kiinni. Kulutusyhteiskunta ja markkinatalous ovat tulleet pysyvyksi ja ne leviävät entisestään yhä laajemmalle ja laajemalle. On pelottavaa katsella, kun ihminen pukee päälleen sivistyksen ylväät vaatteet, mutta on kaikesta ylimielisyydestä huolimattaaan silti pohjimmiltaan ja motivaatioiltaan itsekäs. Me tavoittelemme omia etujamme. Jos emme suoraan, niin epäsuoraan ainakin.

Vuosisataan mahtuu monta eri sukupolvea, mutta kun sukupolvi kerrallaan viimein pääsee päättävään asemaan, on kaikki jälleen murroksessa ja arvomaailmamme korttipakka sekaisin. Me emme enää kykenekään vastaamaan huomisen haasteisiin. Kööpenhaminassa yritetään epätoivoisesti koota yhteistä tahtoa, jotta voitaisiin luoda kaikki sitovat pelisäännöt yhteistä uhkaa vastaan. Kaikki yrittävät vetää välistä, sysätä kaiken toisen niskaan ja itse välttää mahdollisimman paljon työtä. Kaikki katsovat omia jalkojaan, eivätkä eteensä.

Nykyisten päättäjien ei tarvitse nähdä huomisen yhteiskuntaa. Minun täytyy, joten siksi olen huolissani ja haluan muutosta. Haluan sitovia lupauksia Kööpenhaminasta ja aitoa edistystä.

Olen itsekäs. Olen itsekäs. Olen itsekäs.

Olkaa tekin itsekkäitä.

Jos ette ole itsekkäitä itsenne puolesta, niin olkaa itsekkäitä lastenne puolesta.

Jos ette ole itsekkäitä lastenne puolesta, niin olkaa itsekkäitä kaikkien muiden ihmisten, eläinten tai minkä hyvänsä elämisen arvoisen asian puolesta.

Vain me itse voimme olla itsekkäitä oman itsemme puolesta – sillä kukaan tai mikään muu tuskin tulee koskaan olemaan.

Sillä aasia eteenpäin kuljetetaan!

Keppiä ja hunajaa.

Keppiä ja hunajaa.

Sillä aasia eteenpäin kuljetetaan!

Yliopistouudistus. Korkeakoulu-uudistus. Kansan huoltosuhde pienenee kansan vanhetessa. Ratkaisuna hallintovalta jyräsi läpi joukon uudistuksia ja lakeja, joilla opiskelusta tehtiin tehokkaampaa. Entinen malli tuki liikaa lorvimista – niin ainakin totesivat ne päättäjät, joilla itsellä meni vuosia tai jopa vuosikymmeniä yliaikaa valmistua. Päättäjät olisivat siis valmiita potkimaan kaimansa – kaltaisensa ulos oppilaitoksen rekisteriä kuormittamasta. Talous vaatii korkeakoulutettuja osia loputtoman talouskasvun tuotantoketjuihin nyt!

Vihdoin ja viimein on muutama vuotta jäljessä tulossa myös tukiuudistus, jonka laatiman työryhmän tuloksista Yle ja Ylioppilaslehti hiljakkoin uutisoivat. Työryhmän olisi tarkoitus luovuttaa valmis ehdotuksensa valmistelua ja ehdotusta varten opetusministeriölle vuoden 2009 lopussa. Luvassa on odotetusti lisää opintoja tehostavia toimenpiteitä, eli ns. maisteriksi liukuhihnalla menettelyn lisäämistä, mutta viimeinkin rattaiden kirskuessa ja lyödessä vastaan työryhmä esittää myös liukuhihnan voitelua.

Huoltajakorotus palauttaisi takaisin 1992 laman aikana lakkautetun opiskeleville vanhemmille kuuluvan lisän. Tähän epäkohtaan on kiinnitetty paljon huomiota, koska hyvin luonnollisesti vanhemmuus tulee usein enemmissä tai vähemmissä määrin opiskelujen eteen. On ollut tuskallista katsoa monien tuttujen ja läheisten kärvistelevän vanhemmuuden rasituksissa opiskelijan heikoin edellytyksin. Perheen perustaminen ei ole järkevä ratkaisu opiskeluaikoina – mutta tunnetusti vanhemmuus saattaa tulla yllätyksenä varovaisimmillekin. Perheystävällisen politiikan Suomi kaipaa varmaan myös korkeakoulutettujen lapsia, mutta tähän asti taloudellisesti on ollut kannattavampaa katsoa vanhemmuutta vasta koulu – ja uraputken jälkeen, eli siis sitten joskus 40-vuotiaana…

Opintotuen sitominen indeksiin on kauan odotettu uudistus, jota on kaduilla ja luentosaleissa vaadittu jo vuosikymmeniä opiskelija-aktiivien toimesta. Indeksiin sitomista on toivottu niin kauan, että toivo sellaisen tapahtumisesta on jo ehtinyt kadota. Ehkä viimein olisi aika että yhteiskuntamme köyhin jäsen, eli opiskelija, viimeinkin otettaisiin hellempään huomaan. Vaikka opiskelijalla onkin suurempi potentiaali pärjätä tulevaisuudessa työelämässä, niin onko myöskään mielekästä valtiovallalta korjata tulevaisuuden satoa raakana vai täysin kypsyneenä?

Asumislisästä siirtyminen kokonaan yleiseen asumistukeen, toisi viimein opiskelijoiden ulottuville erityisesti pääkaupunkiseudulla suuremman määrän vuokra-asuntoja ja erityisesti yksityiset vuokramarkkinat. Nykyisellään asumistuki on maksimissaan 201,60€, kun taas yleisen asumistuen piirissä se saattaisi nousta jopa 80% asumiskustannuksista! Nykyinen yleinen asumistuki tosin on myös paljolti sidottu tukiin ja tuloihin, joten lopullinen asumistuki saattaisi muiden korotusten seurauksena herkästi vähentää asumistukea jopa alle nykyisen asumislisän maksimin, eli 201,60€.

Myös keppiä on tarjolla niille, jotka jäävät maahan makaamaan. Työryhmä ehdottaa myös opintotukikuukausien korvamerkitsemistä eri opintojen vaiheisiin, niin että opintotukikuukausia olisi eri määrä kandi – ja maisterivaiheisiin. Pahin mahdollinen vaihtoehto on myös tukien lakkauttaminen ilman varoituksia suoraan jos opintopisteet jäävät vuodessa alle 20 rajan. Monille motivaatio- , terveys ja mielenterveysongelmista kärsiville opiskelijoille tämä olisi tuskainen raja, sillä heidät vain armottomasti potkittaisiin ulos. Pahoin voivan opiskelijan tulisi siis ikään kuin etukäteen tietää tuleva tilanteensa ja osata siirtyä terveydellisen kuntoutuksen piiriin. Pahimman ahdistuksen keskelle pitäisi vähintäänkin osata keskeyttää opinnot ja ruveta taistelemaan kuntoutustukien puolesta. Yhtälö on mahdoton – sillä moni pahoinvoiva opiskelija yrittää sisulla ja opintotuella eteenpäin omaa tilannettaan kurjistaen. Kaikkein vaikeinta tilanteessa on erityisesti myös nuorille aikuisille suunnatun mielenterveystuen tarjoamisen vähyys. Mielialapillereitä kyllä tarjotaan, mutta tyhmäkin tietää, ettei mikään nykyinen puolustusvoimien terveydenhoidosta kopioitu malli todellakaan toimi. Buranaa popsimalla murtuneet jalat, keuhkokuume tai pakkasenpuremat eivät parane.

Jos työryhmän kaikki ehdotukset toteutetaan, niin se tuo ehdottomasti enemmän etuja ja mahdollisuuksia itselleni ja monille kaltaisilleni keskitien opiskelijoille. Heikot sortuvat elon tiellä – ja jos eivät sorru, niin valtio kyllä pitää huolen että heikko opiskelija sortuu.

Heikoilla ei ole tilaa Suomessa.

Kohta ei varmaan keskinkertaisillakaan.

Olkoon vallitseva eliitti meille suopea viisaudessaan.

Naapurisopua sotimalla - osa 2

Jatkoa viimekertaisesta. Sotivat osapuolet ovat jämähtäneet paikoilleen ja pystyttäneet suuren vallihautameren piikkilankoineen väliinsä. Naapurin tykistö kuitenkin raikaa harva sen päivä, eikä allekirjoittaneella ole yhtään panoksia, joilla ampua takaisin. Tunnelma oli synkkä ja väsynyt. Tappion ja vetäytymisen mieliala oli vahvana pommitetuissa vallituksissa. Mutta mitä sitten tapahtui ...?

Pakotettu yhteiselomme alkoi lopulta saada käänteitä, kun viimein välillemme alkoi kehkeytyä dialogia. Tunteet, ajatukset ja ennakkoluulot purkautuivat. Kohteliaisuus palasi arkeemme, vaikka meteli ei vähentynytkään. Miksi olisi? Minä olin minä rauhanhäiritsijä ja hän vain sivistynyt ja herkkä kirjailija-runoilija-nuorisopoliitikko Afrikan sydänmaalta. Minä olin rasisti, kohtuuton, ennakkoluuloton, epärealistinen ja töykeä nuori mies, joka muiden suomalaisten tapaan oli hyvin haluton sulautumaan kansainväliseen kulttuuriin. Kuultuani hänen rehellistä mielipidettään minusta, kysyin vain eikö maassa tulisi käyttäytyä maan tavalla (When you are in rome, shouldn’t you do as the romans do?). Se on hänelle osoitettu kysymys, joka on vieläkin jäänyt vastaamatta.

Ehkä minä en vain ymmärrä.

Lopulta opin elämään naapurini kanssa. Jätin kesken osan syksyn 2008 aamukursseista, en ottanut aamukursseja keväälle 2009 ja käytin hyväkseni kesätyöpaikan joustavaa työaikaa. Näillä keinoilla omaksuin opiskelijan arjen ja pitkät raukeat aamu-unet. Huomasin että uni on hyvästä, niin hyvästä että huomasin mielialani paranevan. Huomasin myös, että rauha vallitsee kaikkialla muualla kuin kotona ja suuntasin antaumuksella moneen eri aktiviteettiin ja iltakouluun voidakseni vältellä kotona olemista. Pään laittaminen puskaan ja positiivinen suhtautuminen auttaa aina – eihän maailma ole kuin täynnä tällaisia onnellisen tietämättömiä lampaita.

Suhteemme muuttui dynaamisemmaksi ja suopeammaksi keväällä 2009. Autoin häntä kykyjeni mukaan opiskelija-asuntojärjestön asioiden kanssa erityisesti hänen pyrkimyksissään saada jostain yksiö. Tilanne saattaisi siis raueta, jos hankkisin hänelle pääkaupunkiseudulta yksiön, joka olisi korkeintaan kilometrin päässä hänen töistään ja korkeintaan vuokraa 350€/kk. Voitte kuulkaa kuvitella kuinka kovasti näin vaivaa tämän eteen – mutta on selvää että mahdoton on mahdotonta pääkaupunkiseudun vuokramarkkinoilla. Tarjotessani epäkelpoja asuntoratkaisuja ylpeä asiakkaani suuttui, koska en kuunnellut hänen vaatimattomia vaatimuksiaan. Nämä vaatimattomat vaatimukset ulottuivat myös johtamani asukastoimikunnan hallinnoimaan kerhohuoneeseen. Sain jatkuvaa epäsuoraa uhkailua häiriön aiheuttamisesta minulle, jos en luovuttaisi kerhohuoneen avainta aina ja heti. Avaimen saaminen oli aina kuin sormia napsauttaisi – jos olin töissä tai jossain muualla, ei sillä ollut väliä, vaan avaimien piti tulla heti. Kerran tätä alakerran hirmua karttava parempi puoliskoni suostui hoitamaan asian puolestani – mutta sillä seurauksella että hän sai väärän avaimen. Poliittisen kokouksen alkaessaan suuren kokousjohtajan kokoushuone ei avautunutkaan ja lopulta jälleen kerran paska valui tällaisissa tilanteissa ylhäältä alaspäin. Joskus avaimia saatettiin muistaa pyytää etukäteen, mutta väärän avaimen onnettomuuden jälkeen minä sain kunnian kiikuttaa avaimen henkilökohtaisesti etukäteen hänelle suoraan tai postiluukkuun. Avaimen nouto noudatti usein samaa periaatetta: jouduin hakemaan avaimen henkilökohtaisesti tai avain palautettiin lopulta, mutta aina sovittuja määräaikoja rikkoen – joskus jopa viikkoja jälkikäteen.

Syksyllä 2009 paskaa valuu alas jälleen ämpäreissä. Kerhohuone suljetaan peruskorjauksen takia ja luvattua yksiötä ei tulekaan. Palaamme jälleen tylyn kohteluun tilaan, jossa teennäinenkin kohteliaisuus on enää vähäistä. Naapurini vähät välittää minun rauhastani, minun unestani tai minun oikeuksistani. Mutta kaikesta huolimatta optimismin versot kasvavat mielenrauhani kukkaruukussa. Peruskorjaus lähestyy, joten muutan pois evakkoon – mutta olen jo saanut järjesteltyä asiat, niin että naapuruutemme päättyy siihen, että joko minä muutan tästä opiskelija-asunnosta kauas muualle tai sitten opiskelija-asuntojärjestö karkottaa pahuuden pois alakerran soluhuoneistosta. Karkottaminen ikävä kyllä onnistuu vain uhrilahjalla, eli peruskorjauksesta valmiilla yksiöllä, joka toivon mukaan tyydyttää alakerran suurta herraa.

Kuu, tuo ihana aurinkoni – loistaa valaisten nuoren miehen polkuja opiskelija-asuntolan villissä viidakossa. Kirjoitan päiväkirjaa tätä, toivoen sen lähettää opiskelija-asuntojärjestölle kiitokseksi, että ratkaisee lappusilla ongelmiaan.

Tarinoita urbaanista ja villistä opiskelija-asuntola elämästä

Mutta leijonaa mä haluaisin niin metsästää.

Ja voi – kunpa joskus saisin sen todella suuren!

Sen ison ja pahan – joka alakerrassani asui.

Joka maukui ja naukui – jopa ilosta raukui!

Kaikki alkoi eräänä kauniina kevätpäivänä, kun kaksi nuorta ja rakastunutta opiskelijaa päättivät muuttaa yhteen opiskelija-asuntojärjestön tarjoamaan perhe-asuntoon kesäkuussa 2008. Alakerrassamme asui tällöin soluasunnossa yksistään uusi afrikkalainen naapurimme (käytän hänestä yksityissuojan nimissä vain nimeä ”naapuri”) ja nähdessäni hänet noina ensipäivinä en olisi koskaan voinut kuvitella kuinka kauhean helvetin hän meille ja erityisesti minulle tulisi tuomaan. Tuona kesänä 2008 asumisemme täyttyi hyvin kovasta ja häiritsevästä metelistä, niin arkipäivinä kuin viikonloppuinakin – niin päivisin ja iltaisin kuin keskellä yötäkin. Meteliä ei päässyt karkuun missään omassa asunnossaan, vaan se tuntui kaikuvan kaikkialla, päivin ja illoin - illoin ja öin. Meteli oli onneksi kiehtovan monipuolista – oli rumpumusiikin kovaa soittamista, telkkarin huudatusta, eri järjestöjen virallisten kokousten pitämistä, ulkomaanpuheluiden soittamista, useiden vieraiden kutsumista ja kestitystä erityisesti yöaikaan. Moni suomalainen, joka on ollut tekemisissä afrikkalaista syntyperää olevien ihmisten kanssa, on varmasti huomioinut heidän tapansa puhua hyvin lujaa. Kaikki tehtiin hyvin voimakkaalla äänellä ja keskusteluissa oli läsnä voimakas tunnerikas äänen korottaminen.

Ystävälliset pyynnöt ja yhteydenotot häiriöiden lopettamiseksi kohtasivat ristiriitaisen vastaanoton, joka päättyi siihen että meteli toisinaan lakkasi ja toisinaan ei. Toistuvat yhteydenottoni naapurini kanssa järjestyssääntöjen mukaisen yörauhan (arkisin alkaen 22:00 ja viikonloppuisin 23:00) aikaan kehittyivät tilanteeseen, jossa hän ei enää kokenut aiheelliseksi noteerata minun sanojani tai hän vain yksinkertaisesti kieltäytyi avaamasta oveaan. ”Who, am I to police his privacy?”, oli ainainen kaunis vastaus pyyntöihini huomioida minun rauhaani. Minä olin hänelle rauhanhäiritsijä, joka toistuvasti ahdisteli häntä öisin vaatimalla häntä hiljentymään tai lopettamaan kokonaan kaiken metelöinnin. Järjestysmääräykset eivät olleet hänen mielestään niin sitovia, eikä hän suostunut tunnustamaan mitään sellaisia määräyksiä, jotka loukkasivat hänen oikeuksiaan yksityisyyteen. Teennäinen kohteliaisuus kuoli, minä vaadin saada rauhaa ja vetosin naapuriani lopettamaan metelöinnin.

Vastaus tuli tylynä takaisin: ”You can’t stop me from speaking, you can ask me to lower voice”.

“Oh, could you please - Oh Could you!”, oli vastaukseni.

Mutta oven sulkemisen jälkeen teot puhuivat sitä mitä ääneen ei sanottu. Meteli jatkui, minä valvoin, aloin kärsiä vakavasti unettomuudesta – ja ahdistuin. Ahdistuin syvästi.

Lopulta elokuun lopulla 2008 otin yhteyttä opiskelija-asuntojärjestöön. Laadin ohjeiden mukaan kirjallisen valituksen ja hain kaikkien naapurien allekirjoituksen. Ehkä he kuuntelevat minua, ehkä jotain tapahtuu. Miksi minä joudun kärsimään toisen ihmisen suvaitsemattomuudesta ja julmuudesta? Opiskelija-asuntojärjestö vastasi kirjelmällä, josta myrsky vasta oikein lykkääntyi niskaani. Jos vihaa välillämme ei ollut aiemmin, nyt sitä viimein oli kirjeen osoittaessa minun valittaneen hänestä. Onneksi tuli viimein tyyni hetki myrskyävässä sodassa, sillä soluhuoneistoon muuttaneet uudet kämppäkaverit estivät pahimman metelin muodostumista jatkossa. Valituskäynnit alakerrassa jatkuivat, mutta nyt pääsin jälleen sisään, kiitos avuliaiden kämppisten, jotka avasivat minulle oven. HAH! Enää et minua välttele sinä yörauhan rikkuri!

Rauhattomuus kuitenkin jatkui ja jatkui – enkä yrityksistäni huolimatta saanut hänen kämppiksiään tai muita naapureita enää häntä vastaan. Olin näiden ulkomaisten opiskelijoiden mielestä opiskelija-asuntolassa friikki-ilmiö, sillä olihan se outoa haluta mennä aikaisin nukkumaan ja aikaisin kouluun. On myös hyvin outoa lukea kirjaa tai yrittää tehdä graduaan rauhassa, sillä opiskelija-asunnothan ovat kaikkea muuta kuin rauhallisia. Kuu on opiskelijoiden aurinko – ja niin se kuu tulisi olemaan unettomien öitteni ja traagisen kohtaloni silminnäkijä.

------------------

Ensimmäisen osan loppu.

Toinen osa on valmiina - odottaa julkaisuaan.

Kolmas osa ei ole vielä näytellyt osaansa, mutta ehkä kenties joku päivä.

Mutta haluaako kukaan jatkoa tälläiselle vuodatukselle? Olenko rasisti? Olenko ennakkoluuloinen? Onko ongelmani kohtuuttomuus, vai vain pelkästään sääli. Kommentoikaa - ne ketkä uskaltavat!

Huipulla tuulee

Ajankohtainen uutinen on median valtaisalla voimalla ryöpyttämä vaalirahakohu, joka on kohdistunut viime aikoina erityisesti istuvaa pääministeriä Matti Vanhasta kohtaan. Miehelle, joka jossain vaiheessa hahmotteli olevansa pääministerinä vielä kolmannellakin kaudella huomaa nyt kulkevansa yllättävän kapealla narulla. Kuten sanonta käy: ”Diplomacy is about surviving until the end of the century, politics is about surviving until next week.” Median verenhimoa lisää kummasti myös se tosiasia että edeltävän pääministerin Anneli Jäätteenmäen kaatanut reportteri sai mainetta ja mammonaa – puhumattakaan vuoden journalistipalkinnosta.

Keskustan kärsimyksistä hyötyvät eniten muut puolueet, mutta eniten juuri ne puolueet, jotka eivät itsekään ole mitään puhtaita pulmusia. SDP on aktivoitunut YLEn Jungerin ja Urpilaisen voimin keskittäen kaiken voimansa Vanhasen kaatamiseen, vaikka SDP itsekin on saanut tietyssä mielessä kyseenalaista ay-rahaa. Kokoomus on pysynyt hiljaa sivussa, mutta loppujen lopuksi ei pitäisikään olla mikään yllätys, että valtion porvarillisin puolue on myös kaikkein suurinten puoluetukiaisten yksittäinen saaja. Suomen politiikalle ja ruohonjuuritasolle tyypillisen herranvihan Kokoomus on toistaiseksi väistänyt, sillä muta lentää aina siihen suuntaan joka on jo pahiten tahriintunut – eli keskustaa kohden. Keskustan yleishyödyllisiin säätiöihin sotkeutuminen, pääministerin valehtelu vaalirahoituksen yksityiskohdista ja muut vaaliraha sotkut ovat esimerkki äärimmäisen kiperistä kömmähdyksistä, mutta todellisuudessa uskon, että myös muilta puolueilta tulee lähitulevaisuudessa paljastumaan jotain vastaavaa, sillä julkisuuskohu on synnyttänyt paineen tutkia kaikki puolueet suurennuslasin läpi.

Suomen kansa on poliittisesti passiivista, sillä politiikka vaikuttaa harmaalta. Hiljaiseen kansaan saadaan kuitenkin kummasti lisää kiihkoa ja vireyttä kunhan verta on luvassa. Näin on opittu ainakin urheilussa ja julkkisseurapiireissä, sillä tavallinen Matti Meikäläinen on ainakin kulutustottumuksillaan todistanut suuren nälkänsä skandaalien, seksin ja väkivallan perään – ja harvoin tarjotaan näin herkullista tilannetta laittaa pääministeri itsensä hiljaa hirteen roikkumaan. Keskustan pääsihteeri Korhosen ja Kokoomuksen Ilkka Kanervan noitajahdit ovat tuoreessa muistissa.

Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä, että jos Vanhanen kaatuu, niin kuka tulee tilalle? Suomen puoluekenttä on viime aikoina ollut suurten muutosten tuulien alla, kun johtavat puoluekadeerit ovat nuorettuneet yhdessä jos toisessakin puolueessa. Keskusta on pitkään luisunut agraari-porvari polultaan kohti Kokoomuksen keskusta-oikeistoa ja oikeistoliberalismia. Jäätteenmäki ja Vanhanen olivat oikeistoliberaaleja – ja Vanhanen erityisesti lakiesityksineen on osoittanut olevansa menneen pääministeri Lipposen tavoin vakaa uusliberalismin kannattaja. Puolueen vanhat kokeneet poliitikot, kuten Väyrynen ja Pekkarinen ovat enää vain jäänteitä Keskustan edeltäjän Maalaisliiton agraarisesta politiikasta, eivätkä täten enää dynaamiselle Keskustan imagolle uskottavia. Paineet kohdistuvat todennäköisesti Paula Lehtomäkeen, joka on Keskustan nuorena naislupauksena ja liberaalina suuret näytönmahdollisuudet juuri nyt.

Vanhainvalta tuntuu todellakin olevan ainakin muodollisesti väistymässä puolukentältä, kun imagon kiillotuspuuhissaan olevat puolueet ovat nostaneet nuoremman sukupolven suoraan eturintamaan ja johtoon.

Herran pelko on viisauden alku

Muistan itseni niin nuorena ja viattomana – vailla aikuisuuden huolia ja murheita.

On jotenkin helppoa elää turvattua elämää, kunnes huomaa sen lipuneen jonnekin kauas menneeseen. Aikuisuudessa meidän on itse luotava polkumme ja kohtalomme, enemmän koskaan kuin lapsina tai nuorina. Me olemme kuin pieniä siemeniä, joista kasvaa versoja ja pieniä kasvin alkuja. Mutta vain rakkaudella ja hellyydellä voi meihin kohdistua tarpeeksi elinvoimaa ja elämänhalua kasvaaksemme meille luotujen rajojen yli. Jotkut meistä kasvavat avoimissa elämän pelloissa – mutta hyvin usein meidät on kasvatettu pienissä kukkaruukuissa suojassa ja turvattuina. Aikuisuuden kynnyksellä nuo ruukut saattavat tuntua ahtailta ja silloin meidän pitää murtautua ulos meille luoduista lapsuuden astioista ja astua avaraan maailmaan avoinna ja alttiina, vain oma itsemme suojakuorenamme. Kuura pistelee ja sade kastelee – elämän suuri aurinko hellii kasvojamme.

Muistan itseni vielä omaa nuoruuttani, jossa pidin lakeja ja sääntöjä kiveen kirjoitettuina sääntöinä – rikkomattomina ja selvinä ohjeina elämän poluilla. Nyt tiedän paremmin, sillä todellakin ”herran pelko on viisauden alku.” Kiveenkään kirjoitettu ei ole ikuista – eikä yhtäkään lakia tai sääntöä ole kirjoitettu niin terävällä kärjellä että sen viillot tuntuisivat tajuntani tai sydämeni syövereissä. Meihin jokaiseen on kirjoitettu meidän omat tulkintamme laeista ja niiden käytännöistä. Meihin iskostetut normit, tavat ja käytännöt ohjaavat meidän polkujamme huomaamattomilla pienillä tavoilla – mutta loppujen lopuksi päätös asioista on aina meidän itsemme. Me itse olemme omalle itsellemme tulosvastuullisia ja me emme voi ulkoistaa mitään moraalista ratkaisua tai vastuuta kenellekään – emme edes jumalalle tai millekään uskolle tai ajatusmallille. Me voimme hakea lohtua yliluonnollisesta tai ideologiasta, mutta jos me elämme välinpitämättömyydessä, niin me elämme siinä välinpitämättömyydessä tietoisesti, sillä jossain vaiheessa sinä olet tehnyt jonkin ratkaisun, joka on johtanut tähän tilanteeseen.


Viimeistään vuoden läsnäoloni armeijassa on viimein avannut silmäni sille maailmalle jota nyt katson ympärilleni. Se on julma maailma, jossa ukkonen lyö, sade piiskaa ja lumi hautaa. Silti se on myös suopea maailma, jossa harmaat pilvet väistyvät, aurinko paistaa ja lempeä tuuli väräjää. Meidän on luotava meille meidän oma maailmamme ympärillemme ja tavoiteltava aktiivisesti sitä meille itsellemme suopeaa maailmaa – sillä jos me emme tee sitä itse, niin kukaan ei ole sitä tekemässä meidän puolestamme. Onni ei kuitenkaan tule kun ”manulle illallinen”, sillä se ei todellakaan ilmesty tyhjästä. Vaikka tilille joka kuukausi lämähtäisikin paksu sosiaalitoimiston maksu tai toimitusjohtajan palkka, niin ei se silti ohjaa sinua onneen ja autuuteen.

Päivitys: Poistin osan tekstistä 8.9.2009 mahdollisen väärintulkinnan poistamiseksi.

Kurkkusalaattia ja sillisalaattia

Suomessa on puhuttu ja jälleen puhutaan puolustusvoimien nykytilasta. Yhdellä puolella huudetaan, että armeija tulisi säilyttää asevelvollisuuteen perustavana, mutta ehkä toisaalta tasa-arvoisempana ja toisella puolella väitetään että Suomen pitäisi jo viimein siirtyä palkka-armeijaan. Tällä hetkellä asevelvollisuutta selitellään paljolti sen ”uskottavan puolustuksen” –periaatteen, sosiaalisen tekijän ja kustannustehokkuuden vuoksi – mutta ehkä silti meidän olisi syytä avata silmämme ja katsoa itse.

Kuinka paljon maksaa asevelvollisuus?

Kun ihmetellään minkä vuoksi Suomen kolmannen asteen koulutus aloitetaan muihin maihin verrattuna huomattavasti myöhemmin, on samassa yhteydessä paljon puhuttu keinoista tämän työelämään astumisen aikaistamisesta. Tällä hetkellä työelämän pääsyn aikaistamista pyritään tehostamaan tarjoamalla Suomen opiskelevalle nuorisolle runsaasti keppiä, mutta ei yhtään porkkanaa. Tähän asiaan ei yhtään pienempänä tekijänä varmaankaan vaikuta se todellisuus, että Suomen nuoret miehet ja murto-osa naisista käyttävät yhden vuoden elämästään kasarmielämän harjoitteluun.

Suuren armeijareservin ylläpito esimerkiksi Yhdysvaltain armeijan reserviarmeijan mallisesti, tuskin meillä tulisi onnistumaan. Meillä ei ole tarpeeksi taloudellisia resursseja, joiden puitteissa tarjota markkinakelpoisia kannustimia potentiaalisille alokkaille. Varsinkaan kun meillä ei niin laajaa köyhyyttä, slummeja tai ghettoja, joka synnyttäisi epätoivoisten nuorten massoja ja meillä on ainakin toistaiseksi avoin ja ilmainen koulutusjärjestelmä. Yhdysvalloissa yliopistojen vuosimaksut ovat nuorille hyvin houkutteleva palkkio parin vuoden asepalveluksesta – varsinkin rauhanajan armeijassa.

Valtion- ja kunnanvirkapaikkojen täyttäminen siviilipalvelusmiesten orjatyövoimalla – joiden päiväraha on siis keskimäärin 6,5 € / päivä - on kieltämättä hyvin kannattavaa bisnestä, mutta työtehokkuudeltaan hyvin onnetonta. Hallinnolta, joka niin lujasti vannoo yksityistämisen tuomaan tehokkuuteen ja valtion minimoituun ”häiriöön” markkinoilla - puhumattakaan oikeusvaltion periaatteisista - niin mitä oikeaa virkaa näillä ihmisillä on harhailla valtion leivissä. Siviilipalvelusmiehille tarkoitetut yksinkertaiset työtehtävät suoritetaan yleensä hälläväliä-asenteella, mutta siinä missä tarvittaisiin vain yksi palkollinen, niin tilalle voidaan vain hankkia pari - kolme siviilipalvelusmiestä kaivamaan nenäänsä.
Tällainen politiikkaa toisaalta myös sotii hallinnon yleistä työllistämispolitiikkaa vastaan – sillä mitä aihetta näillä yhä kustannustietoisempien valtion laitosten on palkata oikeaa palkkaa vaativia työntekijöitä heidän tilalleen? Tämä näkyy yleisesti myös muunlaisessa valtion laitosten asenteessa nuoria työntekijöitä ja harjoittelijoita kohtaan – esimerkiksi kaikki valtion harjoittelupaikat IT-alalla ovat palkattomia, koska valtio voi aina turvautua pakkotyövoima resursseihinsa.

Jos asevelvollisuus saatettaisiin tasa-arvoiseksi nykyisen palvelusajan mukaisesti vuodeksi, niin valta-osa palvelusikään tulevista nuorista naisista siirtyisi todennäköisesti yhteiskunnalliseen palveluun. Suomi voisi nauttia sisäisestä Kiina-ilmiöstä, jossa orjatyövoiman tehokas käyttö johtaisi huomattaviin voitto-osuuksiin ja mahdollistaisi kunnon optiot ylimmälle johdolle. Kun työvoiman kustannustasot poljetaan kotimaassa maanrakoon, niin suomalaisilla liikeyrityksilläkään ei olisi enää halua paeta halvemman kustannustason maihin – eikä sen puoleen palkata ketään palkkatasolla jolla tulisi toimeen.



Ratkaisu asevelvollisuuden taloudellisista seurauksista korostuu kysymyksiin mikä on oikeasti hallinnon mielestä tärkeää? Kuinka aiheellista meillä on pitää korkeaa puolustuskykyä yllä ja kuinka paljon olemme siitä valmis maksamaan? Kansantaloudellisesti houkuttelevia vastauksia olisi varmaan asevelvollisuuden totaalinen lakkauttaminen ja resurssien siirtäminen parempaan käyttöön. Toisaalta vastakkain asetellessamme ammattiarmeijaa ja asevelvollisarmeijaa tulemme unohtaneeksi sen että oikeasti kaikki maailman armeijat ovat jotain näiden kahden väliltä, eikä niinkään niiden täydelliset vastakohdat. Siirtymällä asteittain voimakkaammin ammattiarmeijan suuntaan, me voimme vähentää painetta asevelvollisarmeijalle sälytettävissä tehtävissä ja näin ollen siirtyä lyhyempiin palvelusaikoihin. Pienempi armeija myös vaatisi vähemmän kalustoa tai voitaisiin ylipäätänsä aseistaa tehokkaammin. Persianlahden sotia tarkastellessa olemme huomanneet, etteivät pelkät armeijoiden suuret numeeriset koot kykene tarjoamaan vastarintaa teknistä ylilyöntiasemaa vastaan. Armeijoiden kokojen pienentyessä kotiutetut voisivat palata kotirintaman taloudellisille pelloille juuri sopivasti sadonkorjuuseen.

Harmaa kapina

Meidän oma pieni maailmamme on viimein löytänyt rauhallisen kiertoradan, jota kiertää halki vuosisatojen. Tai siis tältä ainakin tuntuu, sillä ihmiset eivät enää halua äänestää. Kaikki on siis niin hyvin, ettei kukaan enää koe tarvetta äänestää?

Niin pitkään kuin kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa on vaadittu ja rakennettu, niin tuntuu jotenkin huvittavalta kuinka nopeasti nuo etuoikeutukset on unohdettu. Ihmisellä on taipumus oppia syleilemään nopeasti saavuttamiaan etujaan, mutta hyvin nopeasti unohtaa jo saavutetut etuisuudet. Ihminen ei tässä mielessä koskaan kasva aikuiseksi, vaan kiukuttelee ja kärttää kunnes saa itselleen uuden lelun – joka jo pian unohtuu uusimman villityksen tieltä. Maailmassa on muutamia maailmanparantajia ja ihmisiä joilla on uskoa, mutta nämä harvat tallautuvat massojen jalkoihin.

Ihminen on vallankumouksen lapsi, joka huutaa jatkuvaa vallankumoustaan kaikkea vastaan. Vakaa konservatiivinen maailma on hänelle kuin harmaa hauta-arkku ja tällöin ihmisten sydämistä kuoriutuu esiin se apaattinen nihilisti. Kaikki vallankumoukset johtavat väistämättä siihen että vallankumousaate muuntuu konservatismiksi ja jälleen kerran uudet aatteiden aallot nousevat kumotakseen vanhan vallan.

Elämme yltäkylläisyyden aikoja, niin sanottuja lihavia vuosia. Menneeseen verrattuna materiaalinen hyvinvointimme on moninkertaistunut ja meidän yhteiskuntamme ovat siirtyneet pois agraarisesta ’kädestä suuhun’ –kulttuurista. Harva meistä nuorista enää edes tietää mistä ruoka on alun perin kotoisin ja mistä muualta sitä saisi kuin supermarketista. Kylissä ja kaupungeissa elää turhautuneisuus ja päämäärättömyys. Meidän ei enää tarvitse taistella saadaksemme ruokaa, joten nyt me vain kituutamme omaa harmaata elämäämme eteenpäin.

Kaikkia eivät kiinnosta koulut, tutkinnot, palkat tai työ. Jossain vaiheessa ihminen törmää näkymättömään seinään ympärillään, joita plasma-televisiot, pelikoneet, huumeet, autot ja vapaa seksi ei enää häivytä pois. Kun oikein tarkkaan tarkastelee historiaa ja nykyaikaa, niin voi huomata sen jo kaukaa menneisyydestä kajottavan turhautumisen halki ihmiskerrosten. Mikä voima sai aateliset taistelemaan olemattomista maatilkuista, mikä voima sai nuoret taistelemaan kansa vastaan kansaa tai mikä voima vetoaa muhajedeissa köyhien kylien poikiin.

Tarina Mumbain terroristihyökkäyksen ainoasta eloonjääneestä laittaa ajattelemaan maailmanhistoriaa ihmiskunnan pohjattoman turhautumisen tunteen kautta. Yhtäkkiä tulen tietoiseksi turhautumisen äärimäisen räjähdysherkästä ja joukkovoimaisesta luonteesta, joka vain odottaa oikeaa hetkeään räjähtää siihen suuntaan, joka tarjoaa tekijälleen suurimman tunteen siitä että harmaa maailma liikkuu ja että ihminen tuntee olevansa elossa. Etkö juuri sinä halua muutosta. Etkö juuri sinä halua kumousta?! Vihreää vallankumousta. Sosialismia. Liberalismia. Rasismia. Vihaa. Vastarintaa.

Valitse asiasi, valitse puolesi. Taistele!

Ihminen kaipaa loputtomia haasteita, joita kohdata ja joissa luoda omaa elämänmakuista elämäänsä. Enää ei ole rajaseutuja joita asuttaa tai vuoria joita valloittaa. Ehkä siksi korkea aika olisikin suunnata katseemme tähtiin, sillä me tulemme käymään tätä loputonta sotaa turhautumista vastaan niin kauan kunnes meille annetaan mahdollisuus luoda oma tulevaisuutemme.

Välillä tuntuu että ihminen elää eniten kuoleman varjon alla kuin enkelten johdattamana.

A laugh — but smile no more.

----
---
--
-

A pale face upon the sky, wields a grim smile.

A Night has cometh and spreads its dark shroud. Painting the pure white clouds with a sinister wicked tone and then hangs them to loom about.

A Night has cometh.

A man walks on a road through small forest. One cannot but wonder — how is it that during the nighttime these beautiful green groves turn into foreboding places? The sunset’s last rays of light create long dark shadows that overlap us and create that feeling of an impending doom upon us. One must leave the sanctuary of the forest and seek refuge elsewhere. But nature is everywhere and one cannot elude the forest by simply running away. The fields have eyes and forest has ears. A journeyman must find shelter by escaping away from the surrounding world. Find a cave and block the hole or enter a house and lock the door. A man can’t but to bear the feeling that during the day he may be the king, but during the night arises a different rule. One may walk, run, crawl or limp, but the last warning of the gathering of red clouds by the sunset is truly your final chance and lasts only a moment. Our senses go wild as they try to adapt themselves to the level of the nightly creatures of the forest. The darkness renders a daywalker blind with its thick black light. The heart pounds in the chest like small locomotive spurring with adrenaline and encouraging us to hasten our footstep or simply to indulge the instinct — and to run.

It was widely believed – and in somewhere it still is believed– that the nature took a shape of many spirits and ghosts. These beings would be benign as much as malevolent and would thus describe the powerful and unpredictable nature of the forests and creeks. No more. No more. No more can a mere bush or willowy tree scare a grown man. The once mighty green forest wears a dull grey tone of man-made ash and factory fume. Where lays the enchanting spirit of the many creeks, now brutally crippled and pooled together by a sturdy wall called a dam. A man is king of his fiefdom and jewel of the finest creation. By what right does this forsaken future seek to deny us our birthright? Let us take what is ours, chew and eat our fill.

A man. The master of many inventions, machines, automatons and others alike. One tries hard to be a god. But still — when the match burns through the darkness shall come. It comes forth and surrounds us. It looks upon us and consumes the weak light of the burning match in a penetrable wall of dark mass. And finally when the final match burns out, one is alone. Alone in the dark.
No matches, no light. No factories to do the bidding, no easy credit to max the debit. No food to eat or land to reap. Neither shelter nor sanctuary. No creeks or rivers, forests or fields.

A pale face upon the sky, wields a grim smile. And then a laugh — but smile no more.

Onko kaikki sen arvoista?

Suorat linjat. Jäykät tuolit. Kumarat selät. Avonaiset lehtiöt. Hiljaisuus, jonka rikkoo satunnainen yskäisy tai kynän raapustus. Liikkumattomat muodot ja pysähtynyt tila, joka elävöityy vain kääntääkseen sivua. On jotenkin oudon hienoa katsoa tätä kurinalaista toimintaa, johon kaikki nämä nuoret ihmiset ottavat osaa vapaaehtoisesti. Joka vuosi sama rytmi toistuu. Jotkut naamat vaihtuvat, jotkut eivät.

He istuvat ja lukevat tuntikausia liki konemaisessa zen-tilassa yrittäen keskittää kaikkeuden yhteen pisteeseen edessään. Silmät haraavat läpi mustavalkoisen tekstin ja poimivat symboleita kuin sirppi kaataa viljaa tiedon suuresta pellosta. Vain tiedon muruset pääsevät läpi ja niistä hukkapaloista me muodostamme tilannemerkityksien lyhteitä, jotka lopulta päätyvät jonnekin mielemme suuren vilja-aitan nurkkaan.

Tulemmeko koskaan käyttäneeksi keräämäämme tietoa? Tieto katoaa mielistämme hiljaa ja huomaamatta, jos me emme sitä käytä ja silti niin monet ihmiset ovat valmiita menemään suurin mittoihin asti yrittääkseen parhaansa. Yliopistojen pääsykokeet lähestyvät ja isänmaan nuoret toivot paahtavat lukusaleissa ja lukunurkissaan. Jälleen kerran monen ahkeran nuoren kohtalona on suuri pettymys ja pieni kirjekuori postiluukusta. Mutta silti on olemassa niitä jotka onnistuvat. Niitä jotka saavat postiluukustaan sen ison kirjekuoren ja voivat riemuita onnistumisestaan. Jotkut riemuitsevat ja jotkut vain ohittavat heille suodun erioikeuden välinpitämättömästi. On sääli että kirjastojen lukusalien tutuista naamoista niin harva pääsee lopulta sisään. Yhteiskunnan huipulle on tungosta, eikä tässä pelissä pelkät lahjat tai ahkeruus riitä, sillä sinä tarvitset molempia. Elitismiä on helppo rakastaa, jos sinä kuulut osaltasi siihen parhaaseen eliittiin.

Kirjoittaja kävelee parin viikon päästä jälleen kerran ne portaat ylös, siitä ovesta sisään ja siihen vanhaan tuttuun luentosaliin. Täällä istuvat kaikki ehdokkaat vieri vieressä tasaisin välein kynät ja mielet teroitettuina tulevaan haasteeseen.
Katselen ympärilleni. Tuo tyttö tuolla nurkassa, jolla on kirjava kesämekko ja sotkuinen tukka. Tuo urheilijapoika tuossa eturivissä, jolla on punaiset hiukset. Tuo nelikymppinen setä, jolla on parta ja flanelli-paita.

Ovatko he kenties yksiä niistä harvoista?

Olenko minä kenties yksi niistä harvoista?

Ihmiskasvot tässä huoneessa ovat lukemattomat.

Vahvin voittakoon.

Koti

Seison nurmikolla. Aurinko paistaa, pilvet lipuvat hiljaa ohi ja lempeä tuuli puhaltelee puiden oksia. On lämmin. Ei liian lämmin, eikä liian kylmäkään - vaan juuri sopiva. On niin kovin rauhallista. Vain linnun liverrystä, tuulen suhinaa ja hyvin kaukaisia kaupunkielämän ääniä.

Keskellä tiheintä taajamaa on pienen pieni maatilkku ja minä seison keskellä sitä. Tämä on yksityistalo, yksityispihamaalla ja yksityisaidalla rajattu. Tämä on minun. Juuri tämä on minun, eikä kenenkään muun. Aaahh-hhhh. Voi kuinka ihanalta kesämökki tai maatila alkavat tuntua asuttuaan vuoden opiskelija-asunnossa. Tulee sellainen hetkellinen euforian tunne, ikään kuin minut olisi päästetty vuoden jälkeen ulos häkistä vapauteen.

Minä kaipaan yksityisyyttä ja omaa rauhaa. Minä voin olla ihmisten seurassa, sosialisoida, verkostoitua ja vastaavaa laumakäyttäytymistä, mutta jättäkää minut välillä rauhaan. Pliiiiii-iiis, jättäkää rauhaan. En jaksa teitä. Ystävät, rakkaat ja läheiset ovat minulle hyvin tärkeitä, mutta kaikista eniten ärsyttää ne sosiaalisen käytännön muodot joihin olet pakotettu ottamaan osaa sivustakatsojana tässä vakuumipakatussa yhteiskunnassa. Kuka nyt ei olisi kärsinyt naapurien metelöinnistä, yliäänekkäästä seksistä, bileistä, remonteista tai vastaavasta intimiteettisi loukkauksesta. Opiskelija-asuntola elää omaa elämäänsä omalla rytmillään. Ei sinun rytmillä, ei aikuisten rytmillä eikä missään nimessä opiskelijoiden edellyttämällä elämänrytmillä. Kulttuurien yhteentörmäykset ovat hyvin voimakkaita opiskelija-asuntoloiden yhteydessä, sillä päinvastoin kuin muut vakinaisesti asuvat, niin opiskelijoita leimaa asumisen väliaikaisuus. Näillä ihmisillä ei ole mitään halua tai pakotetta omaksua toisia suvaitsevaa elämänrytmiä - tai kulttuuriamme ylipäätänsä.

Ihmisellä on omat sosiaalisen kontaktin rajansa ja suomalaisilla on todettu, kansallisia eroavaisuuksia tutkimalla ja stereotypisoimalla, olevan hyvin suuret intimiteetin etäisyydet. Me emme koskettele toisiamme niin luontevasti, vaan niin lähelle päästäkseen ihmisen täytyy meidän silmissämme olla luotettava. Intimiteetti on meidän oma reviirimme ja se on meille pyhä. Sitä ei saisi rikkoa. Koti kaikista paikoista on kaikkein pyhimmistä pyhin. Se on meidän sielumme mitä kallein retriitti - piilo, turva ja lämpö. Ihminen on eläin siinä missä muukin metsien luomakunta. Meidän kuuluisi juoksennella puolialasti pitkin metsiä karhuja metsästämässä ja sieniä keräillen, eikä olla lukittuna omassa häkissään kuin turkiseläin ikään. Mikä pakko meidät ajaa asumaan vieri vieressä ventovieraitten lajitoverien kanssa.

Ironinen totuus on se, että me itse olemme oman itsemme sinne häkkiin laittaneet ja heittäneet avaimet pois. Asumme kerroksittain kootuissa betonihäkeissä ja pyörimme iloisina elämämme pienissä juoksupyörissä. Tajuan nyt, että ei ole mikään ihme, miksi oma isäni koki kerrostalojen harmaat hiirenkolot niin ahdistaviksi. Sen näkee silmistä, niistä villin eläimen silmistä, jotka niin kaipaavat takaisin luontoon. Mökkikulttuuri ei ole syntynyt tyhjästä ja tyhjän vuoksi.

Villi eläin häkkiin suljettuna, kuolee hiljaa henkisesti, mutta häkkiin syntynyt eläin mukautuu uuteen elämäntyyliin. Kun häkki on ollut elämäsi, niin voitko uneksia enemmästä.

Kirjoittaja toivoo, ettei hän ole hukannut oman häkkinsä avainta ja asunnonhakuilmoitusten yhteydessä voisi olla tiedot myös kaikista tulevista naapureistasi.

Kesätöitä halutaan.

Kesätyöpaikat ovat tänä vuonna entistä kireämmällä kuin aikaisemmin. Taantuma estää työuran kehitystä, eikä uusia ihmisiä palkata. Vanhoja työläisiä kyllä palkataan takaisin, mutta ne harvat kesätyöpaikat, joihin kokemattomia vielä otetaan, viedään käsistä. Kun yritin opastaa 18-vuotiasta serkkutyttöäni CV:n tekoon, niin tulin tajunneeksi etten minä itsekään ollut sellaista tarvinnut ennen 21 ikävuotta. Ajat muuttuvat ja me niiden mukana.

Nuoriso lykkää menoa ensimmäiseen kesätyöpaikkaansa.

Hiljakkoin julkaistiin lukioikäisistä nuorista tutkimus, joka osoitti monen nuoren pelkäävän tulevaa työelämää. Mitä pidemmälle ensimmäisen työkosketuksen saaminen lipeää, sitä hankalammaksi siihen kiinni pääseminen muodostuu. Työelämän paine on yhä suuremmissa määrin kasautunut myös nuorten päälle, samaan aikaan kuin heidän pakkonsa tehdä kesätöitä on vähentynyt. Vanhemmat antavat lapsilleen keskimääräistä enemmän taskurahaa, joten miksi tehdä mitään kesäisin kun tekemättäkin saa mopot, hienot vaatteet, musiikit, pelit ja muut vehkeet. Paskaduuneihin ei haluta, vaan oletetaan että voidaan suoraan päästä huipulle. Asiakaspalvelu tai kaupan kassa on itse asiassa todella hyvä työpaikka ja sekin on minimi, mitä moni nuori on korkeintaan valmis tekemään. Tilanne ruokkii itseänsä. Nuoriso pettyy, mutta myös mukautuu. Olen monen suusta kuullut ja nähnyt, miten nuoret kuvittelevat varavaihtoehdon olevan työkkäri tai tuet. Näissä tilanteissa tukien saamisen mallin nuoriso on oppinut joltain läheiseltä ihmiseltään tai vanhemmiltaan. ”No sit mä teen niiku äiti ja nostan sossusta rahaa”.

Sinulla pitää olla työkokemusta saadaksesi itsellesi työpaikan, jotta saisit itsellesi työkokemusta.

Hyvin usein nuoren ihmisen palkkaamisen tekee työnantajan kannalta mahdottomaksi puuttuva työkokemus. Lähestulkoon minne tahansa olen hakenut töihin, niin viimeistään toisessa haastattelussa sinun sijasta palkataan joku, jolla on ’enemmän työkokemusta’. Totuus on että markkinatalous-yhteiskunnassa kaikki on kaupan, myös me itse. Meidän tulisi kyetä markkinoimaan itseämme tehokkaasti haluamaamme työpaikkaan. Käytyäni koulussa neuvottelutekniikan kurssin ja tutustuttuani työmarkkinahaastattelujen toimintametodiikkaan olen muuttanut CV:tä, lähestymistapojani ja haastattelukäyttäytymistäni. Tämä on omasta mielestäni parantunut mahdollisuuksiani työmarkkinoilla, mutta vain marginaalisen vähän. Mutta todellisen sisällön puuttuessa sinun pitää vain kuorruttaa kakkua päältä niin hyvin ettei onttoon sisältöön kiinnitetä huomiota.

Värikäs pakkaus on parempi kuin makea sisältö.

Jos haluat että työnantaja lukee CV:si, sähköpostisi tai työhakemuksesi, niin olen huomannut että pelkkä sanojen taivuttelu ei auta. Hakemuksessa pitää olla kuvaa, väriä, tempoa ja käänteitä. Sen pitää olla niin hyvä, että pari sataa hakemusta lukeva, työhönsä ja elämäänsä kyllästynyt liituraitatyyppi jaksaa aidosti kiinnostua juuri SINUN hakemuksestasi. Kaikki erikoistehosteet hakemuksessasi auttavat työnantajaa kiinnostumaan sinusta oli CV:si sisältö kuinka olematon tahansa ja antamaan sinulle aidon mahdollisuuden saada kutsun haastatteluun. Haastattelu itsessään on jo suuri kunnianosoitus, sillä haastatteluun kutsuttaessa sinä olet aidosti herättänyt työnantajan kiinnostuksen ja sinua ollaan vakavissaan harkitsemassa tähän työtehtävään.

Kohtaa haastattelijasi, kohtaa pelkosi

Nyt sinun pitäisi vain hurmata haastattelija. Haastattelussa yleensä onnistut jos pystyt pääsemään samalle aallonpituudelle haastattelijan kanssa, mutta hyvin usein se on vain tuurin kauppaa sen suhteen millaisen mielikuvan tulitkaan jättäneeksi työnantajalle. On yleensä hyvä miettiä etukäteen mitä työantaja hakee sinusta ja yrittää myydä juuri sen mukaisia ominaisuuksia itsestään. Työnantaja näkee vain sen minkä sinä annat näkyä itsestäsi.
Itseään enempää ei kannata kuitenkaan yrittää olla, sillä pahimmassa tapauksessa sinuun asetetaan liian suuria toiveita ja tavoitteita. Ole rehellinen taidoistasi ja tilanteestasi, mutta yritä vedota voimakkaasti siihen että omaat potentiaalia kasvaa raameihisi. Haastattelussa mitataan tärkeimpänä eri ehdokkaiden luonteenpiirteitä ja työnantaja palkkaa mieluummin oikeanlaisen luonteen kuin kokeneemman, mutta asennevammaisen.

Hyvä alku on puoli voittoa.

Itse olen menestynyt työhaastatteluissa, kun olen kyennyt sanomaan jotain rakentavaa vähän joka tilanteessa, eikä vain istua apaattisesti vastailemassa. Yleensä näissä tilanteissa myös olen saavuttanut tietyntyyppisen yhteisymmärryksen haastattelijan kanssa. Suurin ansio työhaastatteluun kutsuttaessa on ollut koulutuksen puuttuessa minun ylä-asteella aloittamani kesätyöputki. Pitkä ja monipuolinen, mutta silti tiettyä jatkuvuutta omaava listaus eri työtehtävistä on työhaastattelijoiden mielestä selkeä vakuus eräänlaisesta kyvystä sopeutua työhön kuin työhön ja silti suoriutua niistä annetuista tehtävistään kunnioituksella. Meidän vain pitää osata tuoda esiin oma itsemme ja markkinoida sitä eteenpäin potentiaalisille työnantajille. Vaikeinta on usein, että me itsekään emme tiedä täysin omia vahvuuksiamme tai ainakaan osaa pitää niitä ominaisuuksia markkinoinnin arvoisena.

Ostakaa. Ostakaa. Ostakaa minut. Minä olen paras ja hyvä. Minä. Minä. Minä. Hyvä. Minä ja sinä. Minä, sinä ja työpaikka.

Alussa oli suo, kuokka - ja Jussi.

Tukiviidakko

Sossusta rahaa saa ja mersulla pääsee? Onko asia todella näin? Törmättyäni hyvin usein sangen monipuolisiin mielipiteisiin tämän maan sosiaaliturvasta ja itsekin koettuani sangen karua hyppyyttämistä luukulta luukulle päätin tehdä tutkimusmatkan tukien villiin viidakkoon.

Aluksi tutustuin kelan kautta saataviin tukiin ja tukiverkostoon. Eri tukien määrä eri tilanteissa on hämmentävä. Normaalia olisi jos vain tutkailisin pikalinkeistä omaa tilannetta opiskelijoiden kohdalta, mutta ymmärtääkseni kokonaisuutta minun piti käydä läpi yleisesti kaikkia tukia. Näissä ns. universaaleissa eduissa pystyi näkemään, että ne ovat rakennettu tietynlaisella tarkoituksenmukaisuudella. Jokainen saa tukea ja apua heidän omien kykyjensä ja tarpeidensa mukaisesti. Jonkinlainen selkeä tukipolitiikka näkyy olevan valloillaan. Tukien antamismääristä voi päätellä ketä vallitsevan työpolitiikan mukaan kannattaa tukea ja ketä ei.

Korkeakoulussa opiskeleva lapseton saa opintorahaa 298e/kk, sekä asumislisää 80% asumismenoista maksimissaan 201,60e/kk.

Yksinasuva työtön työnhakija tai pakolainen saa tukea 551e/kk (peruspäivärahan, kotoutumisrahan tai työmarkkinatuen muodossa), sekä yleistä asumistukea 37 neliöön asti 80% asunnon asumismenoista.

Jos tarkastelee eroja opiskelijan ja työttömän tukien välillä, voi huomata merkittävän perustuloeron. Opiskelijan oletetaan selviytyvän 253e/kk pienemmin perustuloin, sekä opiskelijaa rangaistaan jos hän asuu neliöhinnaltaan vähänkään kalliimmassa vuokratalossa. Käytännössä nykyisillä vuokrahinnoilla opiskelijan ainoa tuki ja turva on saada asunto rauhattomista ja opiskeluun sopimattomista opiskelija-asuntoloista (OAS) tai mahdottomina saatavista kaupungin vuokra-asunnoista. Kampukset ja oppilaitokset kaiken lisäksi sijaitsevat lähellä keskuksia, joilla neliövuokra hipoo kattoja. Suurin etu opiskelijoilla työttömiin nähden on suhteellisen vapaamieliset vuositulorajoitukset, kun taas päinvastoin työtöntä käytännössä rangaistaan pätkätyösuhteista vähentämällä hänen yhdistettyjä tukiaan lähes samassa suhteessa.

Suurin ristiriita nykypoliittisessa ajattelussa on opiskelijavapauden leikkaaminen pois opiskeluaikoja rajoittamalla ja toisaalta kykenemättömyys kannustaa opiskelijoita päätoimiseen opiskeluun. Opiskelijoiden tuet ja mahdolliset kesätyötulot eivät yksinkertaisesti riitä päätoimiseen opiskeluun. Ristiriitaista on myös ajattelu, että opiskelijat eivät voi saada minkäänlaista työttömyysrahaa kesäkuukausinaan, vaikka kaikki tuet lakkaavat kolmeksi kuukaudeksi ja heidän vain oletetaan hankkivan kesätöitä. Entä kuinka sitten kaikki työttömät? Eikö samalla periaatteella voitaisi vain olettaa, että he hankkivat itselleen töitä elääkseen.

Opiskelu on kuulemma vapaaehtoista köyhyyttä. Köyhyyttä, joka täytyy kestää päästäkseen pörssikeinottelijoiksi, lääkäreiksi, juristeiksi tai toimitusjohtajiksi nähtävästi ajatellaan. Harvasta meistä tulee merkonomeja tai lakioppineita, eikä korkea koulutus välttämättä korreloi korkea palkan kanssa.

Eniten epäselvyyttä ja epämiellyttäviä tuntemuksia omasta mielestäni ja tutkitusti muilta aiheuttaa kuitenkin ns. selektiiviset eli tarveharkintaiset tuet. Näistä isoimpana nousee esiin toimeentulotuki, jonka tarkoituksena on turvata niiden aseman, joilla ei ole olemassa olevaa varallisuutta tukemaan tukien ns. aukkoja. Varallisuudeksi lasketaan ”kohtuullisuusharkintaa käyttäen” realisoitava omaisuus pois lukien asunto, kalusteet sekä työ- ja opiskeluvälineitä. Varallisuus on kuitenkin hyvin häilyvä käsite ja nykyinen käytössä oleva malli tukee velkakuluttajayhteiskuntaa. Saat hankkia telkkarit, pleikkarit, kalusteet, vehkeet ja vimpaimet, koska ne eivät näy varallisuutena. Myöskään asunnon arvoa ei lasketa, joten voit sijoittaa koko omaisuutesi hulppeaan omistusasuntoon ja silti olet oikeutettu toimeentulotukeen. Juuri kykenemättömyys todeta varallisuutta ja tarvehankintaisina menoina saadut välttämättömyydet ovat toimeentulotuen porsaanreikä, jota kautta sitä voi hyväksikäyttää.
Toimeentulotuki kattaa kaikki muut kulut ja menosi niin että sinulla jää vähintään 417,45 e/kk käytettäväksi ruokaan ja vapaa-aikaan. Pitkäaikaistyöttömät ja ongelmatyöllistyjät, jotka kieltäytyvät työvoimatoimiston pakkotyöllistymisestä saavat tukiaisia toimeentulotuen kautta niin, että heidän ruokaan ja vapaaseen käyttöön jää vain 250,47 e/kk.

Toimeentulotukea kannattaa hakea. Sitä saa kunhan sitä osaa mennä pyytämään ja sitä saa moneen tiukkaan tilanteeseen. Pääasia on vain että sinulla ei ole käytännössä melkein ollenkaan todettavissa olevaa rahallista tai realisoitavaa omaisuutta. Jos sinulla on auto, se yleensä käsketään myymään ensin ja pankkitilin pitää olla tyhjä. Toimeentulotukea haetaan sosiaaliviraston kautta, eikä Kelan kautta. Jos haluatte selkeämpiä ohjeita toimeentulotuen hakemisesta, neuvon kääntymään ulkopuolisten tai sosiaaliviraston neuvonantajien puoleen. Toimeentulotuen hakeminen on niin sekavaa touhua menoselvittelyine ja yhteensovittamine virastosetien kanssa, että useimmat kerran kokeiltuaan jo haluavat pian eroon toimeentulotuen hakemisen karusellista.

Ole työtön, älä opiskelija. Yrittäminen ei kannata.

P.S Jos jokin kohta ei tee mielestäsi oikeutta, niin ole hyvä ja sano siitä. Minä olen avoin kommenteille ja korjauksille.

Vapaat markkinat

”Jos ei sinun tee mieli työ tekemän, niin ei sinun syömänkään pidä”, sanoo vanhan kansan sanonta. Kansallinen mentaliteetti ei ole paljoa näiltä ajatuksilta muuttunut. Me jaksamme kuvitella että ahkerat ja rehelliset perivät maan, mutta todellisuus on niin karu että me emme halua uskoa sitä todeksi. Maamme on tuhlaajapoikien luvattu maa, senhän jo todistaa laina-asunnot, laina-asuntojen pihalla seisovat velka-autot ja taskuissa pullottavat kytkykauppakännykät.

Lama tulee ja lama menee, mutta markkinatalous voittaa aina. Lama on normaalia suhdannevaihtelua markkinataloudessa ja onhan se luonnollista että krapula seuraa humalaa. Viime laman sotkut ehdittiin jo melkein siivota, kun jo uudet massalomautukset ja saneeraukset on jo kuulutettu jälleen työntekijöille. Hanskat naulaan ja ovesta ulos käy tie. Viime laman sotkuja ei varsinaisesti missään vaiheessa korjattu, vaan ne oikeastaan lakaistiin maton alle. 90-luvun laman seurauksena meille jäi iso joukko kouluttamattomia perusduunareita vaille työpaikkaa. Lamaa seurannut nousukausi on enimmäkseen työllistänyt kasvanutta palvelusektoria ja ennen kaikkea kouluttautunutta työvoimaa. Moni työttömäksi jäänyt on syrjäytynyt ja ajautunut työttömyysloukkuun. Liika vapaa-aika, turhautuneisuus ja eriytyminen työelämästä ovat ajaneet heidät pois nykynormeilla hyväksyttävästä kunniallisesta elämästä - eli työorientoituneesta elämästä. Vajaakuntoisia ei palkata, eikä haluta. Kuka nyt alkoholisteja, selkävaivaisia, kotiäitejä, pitkäaikaistyöttömiä, resupekkoja jne. haluaisikaan töihin, varsinkin jos on työnantajan markkinat ja vaihtoehto on kiiltokuvahymyilevä poika/tyttö värikkäine CV:neen.

Niin hyvässä kuin pahassa työttömät ovat kuitenkin kohdanneet paljon hengen heimolaisia ja he miehittävät nyt lähiöiden baareja. Moni on varmaan voinut havaita omalla asuinalueellaan olevien pikku kuppiloiden, baarien ja kapakoiden hämyisän riehakkaan elämää. Näitä kovan onnen sankarien olohuoneita löytyy, joka ostarilta tai korttelin kulmalta ja ne lisääntyvät harmaan laman sateesta kuin sienet sateella. Heitä on yritetty siirtää pois kortistosta kouluttamalla, kursseilla tai työntämällä työttömyyseläkkeellä. Heidän poistumansa on hidasta ja tuskallista. Viinan verotusta pitäisi laskea roimasti tai nostaa jyrkästi, niin eiköhän tuo luonnollinen poistuma kasvaisi joko kotoisesti kossun voimin tai trokatun myrkkyviinan avulla.

Olemme parhaillaan taantumassa matkalla kohti lamaa. On mielenkiintoista ja pelottavaa nähdä minkälainen rakennemuutos yhteiskunnassamme jälleen tapahtuu. Tähän mennessä muualla Euroopassa rakennustyömiehille on luvassa ei-oota ja siirtotyöläisille jätetyt paskaduunit ovat alkaneet täyttyä jälleen kotimaisella työvoimalla. Mutta tilanne onkin täysin eri täällä hyvinvointivaltion rippeitä vaalivassa pohjolassa. Työttömyysturva on kaksiteräinen miekka, joka toisaalta ehkäisee suuresti syrjäytymisen vaaraa, mutta samalla estää työelämän epämiellyttävimpien työtehtävien työllistymisen yksinkertaisesti sen seikan vuoksi että saman palkan saat vaikka et mitään tekisikään. Maahanmuuttajien työllistymismahdollisuudet todennäköisesti heikkenevät entisestään ja sekös lietsoo maahanmuuttokriittisiä asenteita entisestään.

Kissoista

Katselen omaa pientä kissaani. Sen sulavaa ja vapaata liikettä, niin fyysisesti kuin henkisesti. Se nauttii elämän tarjoamista houkutuksista, mutta osaa samalla vaatia huomiota kun sitä kaipaa ja vetäytyä jonnekin nurkkaan kun kaipaa sitä. Ihmisen omistama, neljän seinän sisällä, ruokkivan käden varassa ja hihnoissa ulos vietäessä.
Alistanko tuota raukkaa pientä eläintä? Se on kai kyse näkökulmasta enemmänkin. Yhtälailla kissa ei halutessaan anna minun nukkua, työskennellä, lukea tai itse asiassa tehdä oikeastaan mitään kunnes hän on saanut oman tarpeensa täytetyksi. Yöllä tulee käpälää suuhun, jos nyt kissa-neidillä saattaa alkaa yöllä hieman nälättämään tai jos on hätä kädessä niin ei tarvitse kuin "Miaaauu, Miaauuu-uuuuuu!", niin sillä samalla hetkellä juostaan apuun. Ehkä meidän välillämme on eräänlainen sopimus; molemminpuolisten etujen yhteenliittymä. Minun pitää ruokkia, kaitsea, hoitaa, hoivata, siivota, korjata, suojella, ohjata, valvoa --- hmmmmmm-mm. Ja mistä hyvästä? Kissa tulee silloin tällöin ja itselleen sopivalla hetkellä syliisi polkemaan ja alkaa hiljaa hurisemaan kuin pieni karvainen moottori.

Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä että meillä ihmisillä taitaa olla sopimuksen huonompi puoli. Mutta mitä minä sanomaan suloisen kissan omistajana muuta kuin, että ihminen tekee hyvin paljon sen eteen, että on joku, jota helliä ja rakastaa ... ja joka rakastaa ja hellii sinua takaisin. =) Kun miettii parisuhteiden kompleksisuutta, niin alan ymmärtämään myös mistä on hahmottunut mielikuva kissoista yksinään asuvien ihmisten seuralaisina. Kissa on hyvin suorasukainen, eikä vaadi mitään monimutkaisia uhrirituaaleja tai valtataisteluita saavuttaakseen tyytyväisyyden. Minä rapsutan sinua ja sinä rapsutat minua.

Kirjoittaja juo parhaillaan höyryävän kuumaa kissanminttuteetä. On myöhä ilta ja pieni lamppu valaisee huonetta. Kissa haistaa kissanmintun ja käy ylikierroksilla kuin moottoroitu jojo. Silitän hurisevaa pikku kissaa ja sen pienen hetken tuntuu että maailmassa on kaikki hyvin. Rakkautta on rapsuttaa korvan takaa...

Uusi Askel

Perustin sitten blogin. Olin suunnitellut tehdä niin, olin ajatellut tehdä niin ja olin meinannut tehdä niin. Mutta, noh... siinähän käy miten aina käy. Suuret luulot pienellä miehellä, mutta loppujen lopuksi aivan liian vähän tekoja. Kuitenkin tässä ollaan. Yksi askel eteenpäin. Mutta miksi... ?

1) Itsensä ilmaiseminen. Mieleni omien pienien monologien esiintuominen.
2) Tulevaisuuden ambitiot. Kokemus sisällöntuotantoa ajatellen.
3) Herännyt yhteiskunta kriittisyyteni, sekä kiinnostus politiikkaa kohtaan.

Toivon että blogini auttaa minua kuuntelemaan itseäni paremmin ja reflektoimaan omaa itseäni, mutta toisaalta en toivo tämän jäävän surkuteltavaksi monologiksikaan. Toivon saavuttavani kuulijakuntaa; mielellään suopeaa sellaista.

Kävin eilen työhaastattelussa Amnestylla, ja minut kutsuttiin jatkohaastatteluun. Jännittää. Pelottaa. Huolestuttaa. Innostuttaa. Haltioi.
Tämä olisi iso askel eteenpäin. Niin urasuunnitelmissani, ambitioissani kuin myös palkassani. Kuinka pitkiä ja kestäviä ovat nykyaikaisen post-fordistisen yhteiskunnan työsuhteet. Onko oikein tavoitella jotain parempaa, vai leimaako toiset ajatukset ja ympärilleen katselu ihmisen. Onko ihmisellä oikeutta katsoa onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen?