Tarinoita urbaanista ja villistä opiskelija-asuntola elämästä

Mutta leijonaa mä haluaisin niin metsästää.

Ja voi – kunpa joskus saisin sen todella suuren!

Sen ison ja pahan – joka alakerrassani asui.

Joka maukui ja naukui – jopa ilosta raukui!

Kaikki alkoi eräänä kauniina kevätpäivänä, kun kaksi nuorta ja rakastunutta opiskelijaa päättivät muuttaa yhteen opiskelija-asuntojärjestön tarjoamaan perhe-asuntoon kesäkuussa 2008. Alakerrassamme asui tällöin soluasunnossa yksistään uusi afrikkalainen naapurimme (käytän hänestä yksityissuojan nimissä vain nimeä ”naapuri”) ja nähdessäni hänet noina ensipäivinä en olisi koskaan voinut kuvitella kuinka kauhean helvetin hän meille ja erityisesti minulle tulisi tuomaan. Tuona kesänä 2008 asumisemme täyttyi hyvin kovasta ja häiritsevästä metelistä, niin arkipäivinä kuin viikonloppuinakin – niin päivisin ja iltaisin kuin keskellä yötäkin. Meteliä ei päässyt karkuun missään omassa asunnossaan, vaan se tuntui kaikuvan kaikkialla, päivin ja illoin - illoin ja öin. Meteli oli onneksi kiehtovan monipuolista – oli rumpumusiikin kovaa soittamista, telkkarin huudatusta, eri järjestöjen virallisten kokousten pitämistä, ulkomaanpuheluiden soittamista, useiden vieraiden kutsumista ja kestitystä erityisesti yöaikaan. Moni suomalainen, joka on ollut tekemisissä afrikkalaista syntyperää olevien ihmisten kanssa, on varmasti huomioinut heidän tapansa puhua hyvin lujaa. Kaikki tehtiin hyvin voimakkaalla äänellä ja keskusteluissa oli läsnä voimakas tunnerikas äänen korottaminen.

Ystävälliset pyynnöt ja yhteydenotot häiriöiden lopettamiseksi kohtasivat ristiriitaisen vastaanoton, joka päättyi siihen että meteli toisinaan lakkasi ja toisinaan ei. Toistuvat yhteydenottoni naapurini kanssa järjestyssääntöjen mukaisen yörauhan (arkisin alkaen 22:00 ja viikonloppuisin 23:00) aikaan kehittyivät tilanteeseen, jossa hän ei enää kokenut aiheelliseksi noteerata minun sanojani tai hän vain yksinkertaisesti kieltäytyi avaamasta oveaan. ”Who, am I to police his privacy?”, oli ainainen kaunis vastaus pyyntöihini huomioida minun rauhaani. Minä olin hänelle rauhanhäiritsijä, joka toistuvasti ahdisteli häntä öisin vaatimalla häntä hiljentymään tai lopettamaan kokonaan kaiken metelöinnin. Järjestysmääräykset eivät olleet hänen mielestään niin sitovia, eikä hän suostunut tunnustamaan mitään sellaisia määräyksiä, jotka loukkasivat hänen oikeuksiaan yksityisyyteen. Teennäinen kohteliaisuus kuoli, minä vaadin saada rauhaa ja vetosin naapuriani lopettamaan metelöinnin.

Vastaus tuli tylynä takaisin: ”You can’t stop me from speaking, you can ask me to lower voice”.

“Oh, could you please - Oh Could you!”, oli vastaukseni.

Mutta oven sulkemisen jälkeen teot puhuivat sitä mitä ääneen ei sanottu. Meteli jatkui, minä valvoin, aloin kärsiä vakavasti unettomuudesta – ja ahdistuin. Ahdistuin syvästi.

Lopulta elokuun lopulla 2008 otin yhteyttä opiskelija-asuntojärjestöön. Laadin ohjeiden mukaan kirjallisen valituksen ja hain kaikkien naapurien allekirjoituksen. Ehkä he kuuntelevat minua, ehkä jotain tapahtuu. Miksi minä joudun kärsimään toisen ihmisen suvaitsemattomuudesta ja julmuudesta? Opiskelija-asuntojärjestö vastasi kirjelmällä, josta myrsky vasta oikein lykkääntyi niskaani. Jos vihaa välillämme ei ollut aiemmin, nyt sitä viimein oli kirjeen osoittaessa minun valittaneen hänestä. Onneksi tuli viimein tyyni hetki myrskyävässä sodassa, sillä soluhuoneistoon muuttaneet uudet kämppäkaverit estivät pahimman metelin muodostumista jatkossa. Valituskäynnit alakerrassa jatkuivat, mutta nyt pääsin jälleen sisään, kiitos avuliaiden kämppisten, jotka avasivat minulle oven. HAH! Enää et minua välttele sinä yörauhan rikkuri!

Rauhattomuus kuitenkin jatkui ja jatkui – enkä yrityksistäni huolimatta saanut hänen kämppiksiään tai muita naapureita enää häntä vastaan. Olin näiden ulkomaisten opiskelijoiden mielestä opiskelija-asuntolassa friikki-ilmiö, sillä olihan se outoa haluta mennä aikaisin nukkumaan ja aikaisin kouluun. On myös hyvin outoa lukea kirjaa tai yrittää tehdä graduaan rauhassa, sillä opiskelija-asunnothan ovat kaikkea muuta kuin rauhallisia. Kuu on opiskelijoiden aurinko – ja niin se kuu tulisi olemaan unettomien öitteni ja traagisen kohtaloni silminnäkijä.

------------------

Ensimmäisen osan loppu.

Toinen osa on valmiina - odottaa julkaisuaan.

Kolmas osa ei ole vielä näytellyt osaansa, mutta ehkä kenties joku päivä.

Mutta haluaako kukaan jatkoa tälläiselle vuodatukselle? Olenko rasisti? Olenko ennakkoluuloinen? Onko ongelmani kohtuuttomuus, vai vain pelkästään sääli. Kommentoikaa - ne ketkä uskaltavat!