Naapurisopua sotimalla - osa 2

Jatkoa viimekertaisesta. Sotivat osapuolet ovat jämähtäneet paikoilleen ja pystyttäneet suuren vallihautameren piikkilankoineen väliinsä. Naapurin tykistö kuitenkin raikaa harva sen päivä, eikä allekirjoittaneella ole yhtään panoksia, joilla ampua takaisin. Tunnelma oli synkkä ja väsynyt. Tappion ja vetäytymisen mieliala oli vahvana pommitetuissa vallituksissa. Mutta mitä sitten tapahtui ...?

Pakotettu yhteiselomme alkoi lopulta saada käänteitä, kun viimein välillemme alkoi kehkeytyä dialogia. Tunteet, ajatukset ja ennakkoluulot purkautuivat. Kohteliaisuus palasi arkeemme, vaikka meteli ei vähentynytkään. Miksi olisi? Minä olin minä rauhanhäiritsijä ja hän vain sivistynyt ja herkkä kirjailija-runoilija-nuorisopoliitikko Afrikan sydänmaalta. Minä olin rasisti, kohtuuton, ennakkoluuloton, epärealistinen ja töykeä nuori mies, joka muiden suomalaisten tapaan oli hyvin haluton sulautumaan kansainväliseen kulttuuriin. Kuultuani hänen rehellistä mielipidettään minusta, kysyin vain eikö maassa tulisi käyttäytyä maan tavalla (When you are in rome, shouldn’t you do as the romans do?). Se on hänelle osoitettu kysymys, joka on vieläkin jäänyt vastaamatta.

Ehkä minä en vain ymmärrä.

Lopulta opin elämään naapurini kanssa. Jätin kesken osan syksyn 2008 aamukursseista, en ottanut aamukursseja keväälle 2009 ja käytin hyväkseni kesätyöpaikan joustavaa työaikaa. Näillä keinoilla omaksuin opiskelijan arjen ja pitkät raukeat aamu-unet. Huomasin että uni on hyvästä, niin hyvästä että huomasin mielialani paranevan. Huomasin myös, että rauha vallitsee kaikkialla muualla kuin kotona ja suuntasin antaumuksella moneen eri aktiviteettiin ja iltakouluun voidakseni vältellä kotona olemista. Pään laittaminen puskaan ja positiivinen suhtautuminen auttaa aina – eihän maailma ole kuin täynnä tällaisia onnellisen tietämättömiä lampaita.

Suhteemme muuttui dynaamisemmaksi ja suopeammaksi keväällä 2009. Autoin häntä kykyjeni mukaan opiskelija-asuntojärjestön asioiden kanssa erityisesti hänen pyrkimyksissään saada jostain yksiö. Tilanne saattaisi siis raueta, jos hankkisin hänelle pääkaupunkiseudulta yksiön, joka olisi korkeintaan kilometrin päässä hänen töistään ja korkeintaan vuokraa 350€/kk. Voitte kuulkaa kuvitella kuinka kovasti näin vaivaa tämän eteen – mutta on selvää että mahdoton on mahdotonta pääkaupunkiseudun vuokramarkkinoilla. Tarjotessani epäkelpoja asuntoratkaisuja ylpeä asiakkaani suuttui, koska en kuunnellut hänen vaatimattomia vaatimuksiaan. Nämä vaatimattomat vaatimukset ulottuivat myös johtamani asukastoimikunnan hallinnoimaan kerhohuoneeseen. Sain jatkuvaa epäsuoraa uhkailua häiriön aiheuttamisesta minulle, jos en luovuttaisi kerhohuoneen avainta aina ja heti. Avaimen saaminen oli aina kuin sormia napsauttaisi – jos olin töissä tai jossain muualla, ei sillä ollut väliä, vaan avaimien piti tulla heti. Kerran tätä alakerran hirmua karttava parempi puoliskoni suostui hoitamaan asian puolestani – mutta sillä seurauksella että hän sai väärän avaimen. Poliittisen kokouksen alkaessaan suuren kokousjohtajan kokoushuone ei avautunutkaan ja lopulta jälleen kerran paska valui tällaisissa tilanteissa ylhäältä alaspäin. Joskus avaimia saatettiin muistaa pyytää etukäteen, mutta väärän avaimen onnettomuuden jälkeen minä sain kunnian kiikuttaa avaimen henkilökohtaisesti etukäteen hänelle suoraan tai postiluukkuun. Avaimen nouto noudatti usein samaa periaatetta: jouduin hakemaan avaimen henkilökohtaisesti tai avain palautettiin lopulta, mutta aina sovittuja määräaikoja rikkoen – joskus jopa viikkoja jälkikäteen.

Syksyllä 2009 paskaa valuu alas jälleen ämpäreissä. Kerhohuone suljetaan peruskorjauksen takia ja luvattua yksiötä ei tulekaan. Palaamme jälleen tylyn kohteluun tilaan, jossa teennäinenkin kohteliaisuus on enää vähäistä. Naapurini vähät välittää minun rauhastani, minun unestani tai minun oikeuksistani. Mutta kaikesta huolimatta optimismin versot kasvavat mielenrauhani kukkaruukussa. Peruskorjaus lähestyy, joten muutan pois evakkoon – mutta olen jo saanut järjesteltyä asiat, niin että naapuruutemme päättyy siihen, että joko minä muutan tästä opiskelija-asunnosta kauas muualle tai sitten opiskelija-asuntojärjestö karkottaa pahuuden pois alakerran soluhuoneistosta. Karkottaminen ikävä kyllä onnistuu vain uhrilahjalla, eli peruskorjauksesta valmiilla yksiöllä, joka toivon mukaan tyydyttää alakerran suurta herraa.

Kuu, tuo ihana aurinkoni – loistaa valaisten nuoren miehen polkuja opiskelija-asuntolan villissä viidakossa. Kirjoitan päiväkirjaa tätä, toivoen sen lähettää opiskelija-asuntojärjestölle kiitokseksi, että ratkaisee lappusilla ongelmiaan.