Onko kaikki sen arvoista?

Suorat linjat. Jäykät tuolit. Kumarat selät. Avonaiset lehtiöt. Hiljaisuus, jonka rikkoo satunnainen yskäisy tai kynän raapustus. Liikkumattomat muodot ja pysähtynyt tila, joka elävöityy vain kääntääkseen sivua. On jotenkin oudon hienoa katsoa tätä kurinalaista toimintaa, johon kaikki nämä nuoret ihmiset ottavat osaa vapaaehtoisesti. Joka vuosi sama rytmi toistuu. Jotkut naamat vaihtuvat, jotkut eivät.

He istuvat ja lukevat tuntikausia liki konemaisessa zen-tilassa yrittäen keskittää kaikkeuden yhteen pisteeseen edessään. Silmät haraavat läpi mustavalkoisen tekstin ja poimivat symboleita kuin sirppi kaataa viljaa tiedon suuresta pellosta. Vain tiedon muruset pääsevät läpi ja niistä hukkapaloista me muodostamme tilannemerkityksien lyhteitä, jotka lopulta päätyvät jonnekin mielemme suuren vilja-aitan nurkkaan.

Tulemmeko koskaan käyttäneeksi keräämäämme tietoa? Tieto katoaa mielistämme hiljaa ja huomaamatta, jos me emme sitä käytä ja silti niin monet ihmiset ovat valmiita menemään suurin mittoihin asti yrittääkseen parhaansa. Yliopistojen pääsykokeet lähestyvät ja isänmaan nuoret toivot paahtavat lukusaleissa ja lukunurkissaan. Jälleen kerran monen ahkeran nuoren kohtalona on suuri pettymys ja pieni kirjekuori postiluukusta. Mutta silti on olemassa niitä jotka onnistuvat. Niitä jotka saavat postiluukustaan sen ison kirjekuoren ja voivat riemuita onnistumisestaan. Jotkut riemuitsevat ja jotkut vain ohittavat heille suodun erioikeuden välinpitämättömästi. On sääli että kirjastojen lukusalien tutuista naamoista niin harva pääsee lopulta sisään. Yhteiskunnan huipulle on tungosta, eikä tässä pelissä pelkät lahjat tai ahkeruus riitä, sillä sinä tarvitset molempia. Elitismiä on helppo rakastaa, jos sinä kuulut osaltasi siihen parhaaseen eliittiin.

Kirjoittaja kävelee parin viikon päästä jälleen kerran ne portaat ylös, siitä ovesta sisään ja siihen vanhaan tuttuun luentosaliin. Täällä istuvat kaikki ehdokkaat vieri vieressä tasaisin välein kynät ja mielet teroitettuina tulevaan haasteeseen.
Katselen ympärilleni. Tuo tyttö tuolla nurkassa, jolla on kirjava kesämekko ja sotkuinen tukka. Tuo urheilijapoika tuossa eturivissä, jolla on punaiset hiukset. Tuo nelikymppinen setä, jolla on parta ja flanelli-paita.

Ovatko he kenties yksiä niistä harvoista?

Olenko minä kenties yksi niistä harvoista?

Ihmiskasvot tässä huoneessa ovat lukemattomat.

Vahvin voittakoon.