Muuttuvan Suomen kasvot

Suomi muuttuu. Suomi muuttuu nyt nopeammin kuin koskaan ennen. Muutoksen rattaat ovat kiihtyneet jokaisessa maankolkassa halki maapallon, eikä Suomi ole ollut näistä maista kaikkein vähäisin. Elintavat ja kulttuurit ovat alati liikkeessä kohti jotain uudempaa muotoa. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee nytkin uusi rakenteellinen muutosvaihe.

Suomi on teollistunut kehittyneistä maista verrattain myöhäisessä vaiheessa. 1800-luvun lopulla käynnistynyt teollistuminen on muovannut suomalaista mielenmaisemaa ja yhteiskuntaa pikkuhiljaa. Palkkatyöläisten kasvavat sukupolvet alkoivat niveltyä kaupunkilaiseen tasaiseen ja ennalta-arvattavaan arkeen. Maaseutu piti yhä sisällään suuren osa väestöstä ja kaupunkiin muuttaneet säilyttivät pitkään maaseutua ja talonpoikaisuutta ilmentäviä ihanteita ja kulttuuria. Torpparinvapautuslaki 1918, Lex Kallio 1922 ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen rintamamiesten ja siirtoväen asuttaminen ovat olleet yhteiskunnan rakenteellista murrosta enemmänkin hidastavia prosesseja. Vielä 1950-luvulla Suomessa oli maaseutuväestöä n. 50%, vaikka esim. Iso-Britannia alitti 50% maaseutuväestön jo 1850-luvulla. Toimivien maatilojen määrä kasvoi jatkuvasti aina 1960-luvulle ja viljelty maa-alue kasvoi vielä aina 1970-luvulle asti.


Suuri muutto

Ihmisten kiihtyvä siirtyminen kaupunkeihin oli alkanut 1800-luvun lopulla, mutta muutos oli hidasta. Palvelu- ja teollisuussektori vastaanottivat maaseudun ylijäämäväestöä. 1960 – 70-luvulla voidaan sanoa käynnistyneen yhteiskunnan rakenteen voimakkain vaihe, eli ns. Suuri muutto. 1980-luvulle mennessä maaseutuväestö oli vähentynyt jo noin 10% väestöstä ja satoja tuhansia maatiloja oli sammunut.

Muuttaminen teollisuus- ja palvelusektorin tarjoamien töiden perässä kaupunkeihin on asettanut suomalaisen hyvin pitkälle jatkuneen agraarisen (= maaseutu, maatalous) yhteiskunnan murrokseen. Ihmisten on ollut pakko omaksua uudet elämäntavat ja kulttuurit. Siinä missä sotavuodet jättivät traumansa sen keskellä eläneisiin ihmisiin, ei yhteiskunnan rakenteellinen muutos ollut kuin väliaikainen. Maaseutuyhteiskunta jatkui sotien jälkeen ja jopa voimistui.

Kaupungistuminen on kuitenkin tullut erottomaksi osaksi vallitsevaa yhteiskuntaa. Me kärsimme nyt siirtymävaiheen ongelmista ja pyrimme luomaan tasapainoa. Kaupunkien reunamille luodut lähiöt – betonihelvetit kohoavat idyllisiä metsämaisemia reunustaen. Suomen kaupungit ovat eurooppalaisittain luontovaltaisia, mutta siltikin suomalaisittain ne ovat rumia ja kylmiä häkkikanaloita. Toisilleen tuntemattomat ihmiset asuvat parin metrin päässä toisistaan tiiviissä yhteisöissä vailla maatalousväestön kaltaista yhteisen toimeentulon edellyttämää yhteisöllisyyttä. Kaupungistuminen on pakottanut meidät yhteen, mutta liberaali yksilöityvä yhteiskunta on erottanut meidät toisistamme.

Me muutamme, elämme, työskentelemme ja luomme perheitä näissä pikku koloissamme. Omakoti – tai rivitalo on monelle meistä niin suuri intohimo ja tavoite, että tuleeko kaikki edes miettineeksi miksi he sitä haluavat? Oma talo – on kuin oma puu. Kerrostalo on kuin lehdetön koivu, jonka joka oksalla on linnunpönttö. Tässä mielessä keskiluokkainen ja säästäväinen elämäntapa ei edes kuulosta kovin pahalta vaihtoehdolta

Oma pieni teennäinen mieleni maatila.