[Artikkeli on julkaistu muokattuna ainejärjestölehdessä POLEEMI 4/2010 sivuilla 36-37]
Korkeakouluopiskelijat ovat jostain kumman syystä keränneet ympärilleen eräänlaisen nuoruuden villiyden ja tolkuttoman juhlimisen imagon. Mielikuva ei ole syntynyt suotta, sillä nuoruus on niitä viimeisiä hetkiä, kun vielä olemme täysin vapaita tekemään mitä haluamme. Etääntyminen vanhempien ja yhteiskunnan kontrollista ja kapinointi hierarkioita vastaan saavuttavat kliimaksin muuttaessamme äitien helmoista opiskelijakaupunkien karuihin soluihin. Kaikki on alussa hyvin uutta ja outoa. Alamme etsiä itseämme samalla hetkellä, kun korkeakoulun ja tuoreen itsenäisen elämämme yli kulkevat tiedon, tunteen ja kokemuksen virtaukset – nuo elämän korkeat aallonharjat kuin kepeät lempeät laineet. Nuoruus ja opiskelijaelämä ovat yhdistelmä, joka purkautuu ulos näennäisistä sovinnallisuuden kuoristaan kohti jotain aivan muuta.
Perseilyn kultti
Sitsien loputtomat paukut ja pikkutuhmat juomalaulut. Akateemiset iltamat ja pikkutunneille kestävä ryypiskely. Teekkarijäynät ja loputtomat opiskelijajuhlat. Saunakekkerit ja muut huvit.
Mikä ihme saa korkeakouluissa opiskelevat pukemaan ylleen sivistyneen perseilyn suurimman symbolin, eli haalarit? Teekkarien 1950–60-luvuilla aloittama perinne on asteittain levinnyt jokaisen korkeakoulun opiskelijajärjestäytymisen ja ennen kaikkea juhlinnan näkyväksi symboliksi.
Haalarikulttuuri on oikeastaan hyvin epäsalainen opiskelijajuhlinnan kultti. Me tunnistamme toiset opiskelijat haalareista sekä haalarien merkeistä ja väreistä. Mitä korkeammalla kultin hierarkiassa on, sitä enemmän kulttilaisella on merkkejä rinnuksissaan, mahtipontisempi lakki päässä ja pinttyneempää paskaa univormussaan. Univormu antaa meille mahdollisuuden ottaa täysin siemauksin osaa yhteiseen ryyppäämisen, sekoilun ja juhlinnan kulttuuriin.
Toisaalta unisex-haalarit ylisuurine kuoseineen tarjoavat mitä ihanteellisimman tasa-arvon, sillä haalarit todellakin ovat opiskelijoiden oma burkha. Islamilaisessa kulttuurissahan burkha ja sitä paljastavammat puvut olivat alun perin suuri naisten vapautuksen symboli, sillä se salli naisten kulkea kunniallisina myös kodin ulkopuolella. Haalareissamme voimme kulkea häpeämättä minne haluamme, ilman että tarvitsisi jännittää pukeutumista tai laittautumista. Voimme ottaa osaa kaikkeen jännän, outoon ja villiin: se on meidän oikeutemme, sillä olemmehan me pukeutuneet kultin tunnuksiin. Karu todellisuus on vain, että haalarit suojaavat erinomaisesti viriileidenkin juhlien sivutuotoksilta ja nesteiltä.
Juomisen historiaa
Juomiskulttuurit ovat jo vanhastaan ikuistuneet maailmanhistorian käännekohtiin ja tiiviiksi osaksi traditionaalisia perinteitä. Vanhimmat arkeologiset löydökset alkoholijuomista ajoittuvat ajalle noin 10 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, eli suunnilleen samoihin aikoihin, kun maanviljelys alkoi kehittyä. Ensimmäiset alkoholijuomat eivät kuitenkaan olleet viljasta vaan hunajasta tehtyä ja hiivalla käytettyä simaa.
Historian sivut ovat täynnä niin ikäviä, hupaisia kuin julmiakin todistuksia ryyppäämisen seurauksista, mutta toisaalta ei tule unohtaa, miten se on iskostunut syvälle osaksi omaa normaalia hyväksyttävää kulttuuriamme. Kohtuullinen juominen on ollut yleisempää kuin kohtuuton. Vaikka ennen vanhaan harvoin juotiin, juominen oli yleensä hyvin humalahakuista, ja suomalaisessakin perinteessä oli yleistä vetää kunnon jouluhumala. Krapula ei ole turhaan tullut tutuksi kansansairautena jo ammoisista ajoista.
Leikkimielistä kohellusta
Juominen, eli ylipäätänsä päihteiden nauttiminen, niveltyy osaksi mukavuuden ja mielekkyyden tarpeitamme. Juopuminen antaa ihmiselle tekosyyn ja kannustimen olla vapaamielinen, rohkea ja onnellinen. Tässä mielessä leikkiteoreetikko Caillois’n lasten pyörityshumalaleikit ovat vain siirtyneet erilaisten riittien kautta osaksi aikuisempien ihmisten elämää. Humala ja päihteet ovat keino madaltaa kynnystä, jolloin lapsenmielisyytensä kadottaneet voivat jälleen tavoitella toisen leikkiteoreetikon, Huizingan, määrittelemää leikin maagista kehää. Kun saavutamme tuon kehän, me vaivumme leikin otteeseen, unohdamme reaalisen maailman ja korvaamme ajan, paikan ja ympäristön leikin maailmalla. Häpeääkö aikuinen ihminen leikkiä vanhempana, vai emmekö vain kykene raittiina?
Juominen, juhliminen ja sosiaaliset ympyrät ovat muodostuneet niin tiiviiksi osaksi toisiaan, että monilla ihmisillä on vaikea erottaa niitä toisistaan. Iloita ja huvitella voi juomattakin. Tarvitaan vain oikea asenne, oikea leikki ja samanhenkisiä kumppaneita.
Älä juo juodaksesi, vaan uskalla leikkiä kun leikityttää.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
torstai 11. marraskuuta 2010
Politiikan status quo
On hyvin epäuskottavaa, että mitään merkittävää suunnanvaihdosta Suomen poliittisessa kentässä pääsisi tapahtumaan. Ainoa mahdollisuus päinvastaiselle on vain, että jotain mullistavaa tapahtuisi nykyisessä edustamisen rakenteessa. Perussuomalaisten rynnistys gallup-kyselyissä viimeaikaisine huimine 14,6 % kannatuslukuineen ovat tekijä, jotka viimein auttavat kyseenalaistamaan vallitsevia valtahierarkioita.
Toistuuko suomessa ruotsidemokraatteja vastaan tapahtunut muut puolueet yhdistävä yhteinen vastareaktio vai jatkavatko nykyiset valtapuolueet perussuomalaisen maahanmuuttokritiikin mielistelyä? Perussuomalaiset ovat onnistuneet näin laman aikoina vetoamaan tavalliseen normikansalaiseen, joka väistämättä kokee samaan aikaan sekä sosiaalipoliittisen tilanteensa heikentyvän leikkauksien pelossa sekä ankaraa kilpailua uhatuista ja vähenevistä resursseista. Maahanmuutto on varsinkin maahanmuuttajavaltaisilla alueilla helppo nähdä syynä ongelmiin, sillä se todella pistää silmään eikä sitä ole helppo väistää. Toimeentulevien on helppoa olla näkemättä huonompien vuokralaiskorttelien ristiriidat parempien asuinalueiden lasitetuilta parvekkeiltaan, kaukana ongelma-alueista. Maahanmuuton ongelmat ovat ulkoistettu, niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisesti sinne sosiaaliturvaverkon pohjalle, missä yhteiskunnan nykyiset heikko-osaiset jo elävät.
Maahanmuutossa nähdään ongelmia, mutta niihin ei kyetä puuttumaan nykyisen hallintotavan puitteissa. Nykyinen hallinto jatkaa väistämättä suuremmissa linjoissaan nykyisen, muurien murtumisen jälkeen syntyneen, hallintokulttuurin viitoittamaa tietä oli hallituksen edustajina ketä tahansa. Jatkuva status quo valtapuolueiden valtasuhteissa on tuonut vain vähän uutta neuvoteltavaa politiikan vaihtomarkkinoille. Periaatteista ollaan valmis tinkimään huomattavasti, niin kuin on ollut tapana post-Soininvaara vihreillä tai sitten periaatteet on brändätty arvoiksi ja sittemmin unohdettu, niin kuin demareille ja keskustalle on päässyt käymään. Uusliberalismi jyllää yhä valta-ajatuksena, niin kokoomuksessa, demareissa, sinivihreissä kuin keskustan liberaalien keskuudessa.
Perussuomalaisten rynnistys osaksi vallanpitäjiä olisi mielenkiintoista, sillä he tuskin olisivat valmiita luopumaan opposition helposta asemasta halvalla. Vihreiden selkeä asettuminen perussuomalaisia vastaan ilman mitään ratkaisuja maahanmuutossa todennäköisesti ei ainakaan tule kasvattamaan sen kannatusta nykyistä, vaan pitemminkin lisää perussuomalaisten saamaa huomioita yleistä huomiota.
Eduskunta 2011-2015 on perussuomalaisten povatusta kasvusta huolimatta kaikella todennäköisyydellä sitä samaa vellovaa kuravelliä kuin aina ennenkin. Kunhan vaalikoneistot taas jylähtävät käyntiin ja kansa hurmataan tangotähdillä ja tissimisseillä, niin tuloksena on todennäköisesti joko sinipuna- tai sinimulta-hallitus. Käsikassarana mukana on vaihtoehtojen mukaan vihreät, rkp tai molemmat.
Toistuuko suomessa ruotsidemokraatteja vastaan tapahtunut muut puolueet yhdistävä yhteinen vastareaktio vai jatkavatko nykyiset valtapuolueet perussuomalaisen maahanmuuttokritiikin mielistelyä? Perussuomalaiset ovat onnistuneet näin laman aikoina vetoamaan tavalliseen normikansalaiseen, joka väistämättä kokee samaan aikaan sekä sosiaalipoliittisen tilanteensa heikentyvän leikkauksien pelossa sekä ankaraa kilpailua uhatuista ja vähenevistä resursseista. Maahanmuutto on varsinkin maahanmuuttajavaltaisilla alueilla helppo nähdä syynä ongelmiin, sillä se todella pistää silmään eikä sitä ole helppo väistää. Toimeentulevien on helppoa olla näkemättä huonompien vuokralaiskorttelien ristiriidat parempien asuinalueiden lasitetuilta parvekkeiltaan, kaukana ongelma-alueista. Maahanmuuton ongelmat ovat ulkoistettu, niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisesti sinne sosiaaliturvaverkon pohjalle, missä yhteiskunnan nykyiset heikko-osaiset jo elävät.
Maahanmuutossa nähdään ongelmia, mutta niihin ei kyetä puuttumaan nykyisen hallintotavan puitteissa. Nykyinen hallinto jatkaa väistämättä suuremmissa linjoissaan nykyisen, muurien murtumisen jälkeen syntyneen, hallintokulttuurin viitoittamaa tietä oli hallituksen edustajina ketä tahansa. Jatkuva status quo valtapuolueiden valtasuhteissa on tuonut vain vähän uutta neuvoteltavaa politiikan vaihtomarkkinoille. Periaatteista ollaan valmis tinkimään huomattavasti, niin kuin on ollut tapana post-Soininvaara vihreillä tai sitten periaatteet on brändätty arvoiksi ja sittemmin unohdettu, niin kuin demareille ja keskustalle on päässyt käymään. Uusliberalismi jyllää yhä valta-ajatuksena, niin kokoomuksessa, demareissa, sinivihreissä kuin keskustan liberaalien keskuudessa.
Perussuomalaisten rynnistys osaksi vallanpitäjiä olisi mielenkiintoista, sillä he tuskin olisivat valmiita luopumaan opposition helposta asemasta halvalla. Vihreiden selkeä asettuminen perussuomalaisia vastaan ilman mitään ratkaisuja maahanmuutossa todennäköisesti ei ainakaan tule kasvattamaan sen kannatusta nykyistä, vaan pitemminkin lisää perussuomalaisten saamaa huomioita yleistä huomiota.
Eduskunta 2011-2015 on perussuomalaisten povatusta kasvusta huolimatta kaikella todennäköisyydellä sitä samaa vellovaa kuravelliä kuin aina ennenkin. Kunhan vaalikoneistot taas jylähtävät käyntiin ja kansa hurmataan tangotähdillä ja tissimisseillä, niin tuloksena on todennäköisesti joko sinipuna- tai sinimulta-hallitus. Käsikassarana mukana on vaihtoehtojen mukaan vihreät, rkp tai molemmat.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Onnellinen possu
Olisitko mieluummin onnellinen possu vai onneton Sokrates?
Kysymys on yksinkertainen, vaihtoehtoja vain kaksi. Vastaukset vaihtelevat ihmisestä riippuen kuitenkin yllättävän jyrkästi. Jonkun mielestä on itsestään selvää, että onnellisena on parempi olla, kuin onnettomana. Toiset taas näkevät kysymyksen enemmänkin asetelmana, jossa he voivat olla joko viisas Sokrates tai pelkkä pahainen possu. Kysymys siis itse asiassa luo meille hämäyksen, jonka kautta voimme havaita tapaamme tulkita ympäristöä ja mitä me oikeastaan haluamme. Yhdelläkään yksinkertaisella kysymyksellä ei todellisuudessa ole vain kahta vastausta, sillä syyt vastausten takana vaihtelevat niin lukuisasti kuin vastaavia ihmisiä on. Ihmisen psyyke ja ajatukset ovat pohjaton kaivo, mielen loputon syöveri, joka tarjoaa enemmän tuloksia kuin yksikään matemaattinen logiikka voisi ikinä tuottaa.
Meissä jokaisessa asuu pieni possu. Onni on ihanaa ja onni on tavoiteltavaa. Mitä enempää me voisimme elämältä tavoitella? Onnea on samaan aikaan monenlaista ja runsaasti, kuin myös niukalti ja vähän. Me itse luomme oman onnemme omien valintojemme kautta ja me voimme vastaanottaa lopputulokset, niin pessimistisesti tai positiivisesti kuin haluamme. Me itse määrittelemme oman onnemme. Onni on kuitenkin kranttu elukka, jonka käytös on toisinaan kuin heittäisi helmiä sioille. Yksi onni ei kestä ikuisesti.
Meidän sisäinen possumme on tunteemme ja intuitiomme, joka kirmaa vapaana metsissä ja niityillä. Sokrates on sisäinen järkemme ja logiikkamme, joka ohjaa, johtaa ja rakentaa maailmoja järjen temppeleissä. Ihmisinä me emme ikinä voi kääntää selkäämme kummallekaan näistä sisäisistä piruistamme. Tunne ja järki elävät samassa ruumiissa. Se on meidän kirouksemme - ja siunauksemme.
Niin moni meistä tavoittelee keskitietä onnen ja järjen välillä, eräänlaista välitilaa, sopusointua kahden toisilleen negatiivisen energian välillä. Näiden kahden liitto ei ole järjen diktatuuri, eikä viettien valtakunta – vaan yksinkertaisesti sisäinen rauha.
Sisäinen rauha muodostuu itsemme, ajatustemme, halujemme, toiveiden ja unelmien kautta. Tie kahden ristiriitaisen välillä on kuitenkin vaikea ja ankara. Me kamppailemme sisäisen rauhan ajatuksen kanssa ja silti me sorrumme ylilyönteihin, liialliseen antautumiseen viettien pauloihin tai järjen totaaliseen ylivaltaan.
En jaksa. Haluan vain olla. Tässä ja nyt.
Possu ja Sokrates. Onnellinen onnettomuudessa. Onneton onnessa.
Viisaat sanat mielessä. Naskipossuna mutalätäkössä.
Yksi kypsä possu. Yksin – tai kaksin. ;)
Kysymys on yksinkertainen, vaihtoehtoja vain kaksi. Vastaukset vaihtelevat ihmisestä riippuen kuitenkin yllättävän jyrkästi. Jonkun mielestä on itsestään selvää, että onnellisena on parempi olla, kuin onnettomana. Toiset taas näkevät kysymyksen enemmänkin asetelmana, jossa he voivat olla joko viisas Sokrates tai pelkkä pahainen possu. Kysymys siis itse asiassa luo meille hämäyksen, jonka kautta voimme havaita tapaamme tulkita ympäristöä ja mitä me oikeastaan haluamme. Yhdelläkään yksinkertaisella kysymyksellä ei todellisuudessa ole vain kahta vastausta, sillä syyt vastausten takana vaihtelevat niin lukuisasti kuin vastaavia ihmisiä on. Ihmisen psyyke ja ajatukset ovat pohjaton kaivo, mielen loputon syöveri, joka tarjoaa enemmän tuloksia kuin yksikään matemaattinen logiikka voisi ikinä tuottaa.
Meissä jokaisessa asuu pieni possu. Onni on ihanaa ja onni on tavoiteltavaa. Mitä enempää me voisimme elämältä tavoitella? Onnea on samaan aikaan monenlaista ja runsaasti, kuin myös niukalti ja vähän. Me itse luomme oman onnemme omien valintojemme kautta ja me voimme vastaanottaa lopputulokset, niin pessimistisesti tai positiivisesti kuin haluamme. Me itse määrittelemme oman onnemme. Onni on kuitenkin kranttu elukka, jonka käytös on toisinaan kuin heittäisi helmiä sioille. Yksi onni ei kestä ikuisesti.
Meidän sisäinen possumme on tunteemme ja intuitiomme, joka kirmaa vapaana metsissä ja niityillä. Sokrates on sisäinen järkemme ja logiikkamme, joka ohjaa, johtaa ja rakentaa maailmoja järjen temppeleissä. Ihmisinä me emme ikinä voi kääntää selkäämme kummallekaan näistä sisäisistä piruistamme. Tunne ja järki elävät samassa ruumiissa. Se on meidän kirouksemme - ja siunauksemme.
Niin moni meistä tavoittelee keskitietä onnen ja järjen välillä, eräänlaista välitilaa, sopusointua kahden toisilleen negatiivisen energian välillä. Näiden kahden liitto ei ole järjen diktatuuri, eikä viettien valtakunta – vaan yksinkertaisesti sisäinen rauha.
Sisäinen rauha muodostuu itsemme, ajatustemme, halujemme, toiveiden ja unelmien kautta. Tie kahden ristiriitaisen välillä on kuitenkin vaikea ja ankara. Me kamppailemme sisäisen rauhan ajatuksen kanssa ja silti me sorrumme ylilyönteihin, liialliseen antautumiseen viettien pauloihin tai järjen totaaliseen ylivaltaan.
En jaksa. Haluan vain olla. Tässä ja nyt.
Possu ja Sokrates. Onnellinen onnettomuudessa. Onneton onnessa.
Viisaat sanat mielessä. Naskipossuna mutalätäkössä.
Yksi kypsä possu. Yksin – tai kaksin. ;)
maanantai 20. syyskuuta 2010
Kampuksen kauniit & rohkeat
Askeleet akateemisen maailman portailla ovat tuttuja – olenhan niitä jo vuosia astellut asian jos toisen perässä. Nyt tilanne on kuitenkin erilainen, sillä olen todellakin viimein yksi niistä harvoista ja valituista. Olen privilegioitu päästessäni opiskelemaan Helsingin Yliopiston Valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja suuri virstapylväs on nyt minulla viimein saavutettu. Tuntuu kuin koulu ei olisi mitään sen loputtoman pääsykoeviidakon jälkeen ja tajuan viimein löytäneeni oman eldoradoni.
Eeppiset löytöretket kuitenkin jatkuvat yhä edelleen kampuksella ja omassa mielenmaisemissani. Huomasin joskus kadehtivani UniCafen kampuksella kaikkia niitä satoja ja satoja opiskelijoita, jotka söivät kanssani samassa salissa. Viisaat ja älykkäät, kauniit ja rohkeat, siinä he viimein ovat ja he ilkkuvat minulle tuolle akateemisella aurallaan. Ajattelin, että ulkokuori pettää ja kaikkien näiden hahmojen sisuksissa sykkii todellinen nerokkuus, mutta todellisuudessa olen ollut niin oikeassa kuin väärässä. Keskustayliopisto todellakin on korostetusti kauniiden ja rohkeiden maailma kauniiden ja rohkeiden nuorten tyyssija, sillä pukeutumiseen ja viimeistelyyn panostetaan sillä asteella, että heikompaa heikottaa. Paineet kasautuvat ja sosiaalinen hierarkia iskee kuin voimakas hyökyaalto päälle. Keskinkertaisilla ja normaaleilla ihmisillä syntyy keskustakampuksella herkästi varustelukierre voidakseen edes näyttää siistiltä ja asialliselta.
Todellisuudessa kuori pettää, sillä ne ikuiset ja samat karikatyyrit ja ihmisluonteet seuraavat kampuksella kuin muuallakin maailmassa. On hölmöjä, bilettäjiä, päihderiippuvaisia, bimboja, fruittareita, pissiksiä, skeittareita, keskenkasvuisia, kauhukakaroita ja muita – ah, niin siunattuja – onnellisia tietämättömiä. Sieluttomia.
Tämän tajutessaan tulee vakavasti ihmetelleeksi miten nämä ihmiset ovat onnistuneet pääsemään huippurajoista läpi tähän huippuyliopistoon. Kaiken kaikkiaan me kaikki olemme ihmisiä, niin yliopistolla kuin muuallakin. Syvempi tutustuminen yliopiston elämään saa ne sosiaalisen hierarkian hyytävän kauniit tyylikkyyden ja trendikkyyden piikit väistymään todellisen intellektuaalisuuden löytymiseen.
En löydä pelkkiä esteettisen kauniita vartalomuotoja, huoliteltuja olemuksia tai pinnallisia ajatuksia - vaan löydän viimein tuolta massasta todellisia sieluja. Löydän sieluja, joilla on todellista syvyyttä.
Tänään löydän ja huomenna kadotan?
Ken tietää, minne tuulet vievät.
Matka jatkuu…
Eeppiset löytöretket kuitenkin jatkuvat yhä edelleen kampuksella ja omassa mielenmaisemissani. Huomasin joskus kadehtivani UniCafen kampuksella kaikkia niitä satoja ja satoja opiskelijoita, jotka söivät kanssani samassa salissa. Viisaat ja älykkäät, kauniit ja rohkeat, siinä he viimein ovat ja he ilkkuvat minulle tuolle akateemisella aurallaan. Ajattelin, että ulkokuori pettää ja kaikkien näiden hahmojen sisuksissa sykkii todellinen nerokkuus, mutta todellisuudessa olen ollut niin oikeassa kuin väärässä. Keskustayliopisto todellakin on korostetusti kauniiden ja rohkeiden maailma kauniiden ja rohkeiden nuorten tyyssija, sillä pukeutumiseen ja viimeistelyyn panostetaan sillä asteella, että heikompaa heikottaa. Paineet kasautuvat ja sosiaalinen hierarkia iskee kuin voimakas hyökyaalto päälle. Keskinkertaisilla ja normaaleilla ihmisillä syntyy keskustakampuksella herkästi varustelukierre voidakseen edes näyttää siistiltä ja asialliselta.
Todellisuudessa kuori pettää, sillä ne ikuiset ja samat karikatyyrit ja ihmisluonteet seuraavat kampuksella kuin muuallakin maailmassa. On hölmöjä, bilettäjiä, päihderiippuvaisia, bimboja, fruittareita, pissiksiä, skeittareita, keskenkasvuisia, kauhukakaroita ja muita – ah, niin siunattuja – onnellisia tietämättömiä. Sieluttomia.
Tämän tajutessaan tulee vakavasti ihmetelleeksi miten nämä ihmiset ovat onnistuneet pääsemään huippurajoista läpi tähän huippuyliopistoon. Kaiken kaikkiaan me kaikki olemme ihmisiä, niin yliopistolla kuin muuallakin. Syvempi tutustuminen yliopiston elämään saa ne sosiaalisen hierarkian hyytävän kauniit tyylikkyyden ja trendikkyyden piikit väistymään todellisen intellektuaalisuuden löytymiseen.
En löydä pelkkiä esteettisen kauniita vartalomuotoja, huoliteltuja olemuksia tai pinnallisia ajatuksia - vaan löydän viimein tuolta massasta todellisia sieluja. Löydän sieluja, joilla on todellista syvyyttä.
Tänään löydän ja huomenna kadotan?
Ken tietää, minne tuulet vievät.
Matka jatkuu…
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Tutkimusmatka tukien villiin viidakkoon
[Julkaistu Curly 02/2010 - lehdessä 19.5.2010]
Tutkimusmatka tukien villiin viidakkoon - Mitä nuoren aikuisen täytyy tietää oikeuksistaan sosiaaliturvaan.
Sossusta rahaa saa ja mersulla pääsee? Onko asia todella näin? Suomen sosiaaliturva on saavuttanut liki urbaanin legendan mittasuhteet, sillä kuulopuheet ja tarinat tästä mystisestä turvasta tuntuvat vaihtelevan laidasta laitaan.
Kela on tukien suurin järjestäjä ja sitä kautta pystymme näkemään selkeästi jäsenneltyinä, kuinka paljon tukea kenellekin tarjotaan kulloiseenkin elämän hetkeen. Jokaiselle on olemassa tasapuolisesti erilaisia tuen muotoja, mutta tukien välillä ei kuitenkaan vallitse tasa-arvoa. Tukien määrät ovat säädetty hallitusten työstämän sosiaali- ja työpolitiikan seurauksena riippuen siitä ketä on milloinkin pidetty ajankohtaisena tukea enemmän ja ketä vuorostaan vähemmän.
Korkeakoulussa päätoimisesti opiskeleva lapseton opiskelija saa opintorahaa 298 €/kk, sekä asumislisää 80 % asumismenoista (vuokra, sähkö, vesi) maksimissaan 201,60 €/kk.
Yksinasuva työtön työnhakija tai pakolainen saa tukea 551 €/kk (peruspäivärahan, kotoutumisrahan tai työmarkkinatuen muodossa), sekä yleistä asumistukea 37 neliöön asti 80 % asunnon asumismenoista. Jos työvoimatoimisto tarjoaa palkatonta harjoittelua tai koulutusta, niin perustuki nousee 839 €/kk.
Opiskelijan oletetaan selviytyvän huomattavasti pienemmin tuloin, sekä hän on riippuvainen pienivuokraisesta asunnosta. Työtön voi asua kuinka kalliissa asunnossa tahansa, kunhan se on tarpeeksi pieni. Opiskelijan tulojen ongelmaksi muodostuvat myös kesäkuukaudet, sillä opiskelijoiden tulee rahoittaa itsensä kesätöillä, opinnoilla tai opintolainalla.
Siinä missä Kelan etuudet ovat kaikille universaaleja hakea ja selkeästi määriteltyjä, ovat Sosiaaliviraston järjestämä toimeentulotuki selektiivistä ja harkinnanvaraista. Toimeentulotukea myönnetään tapauskohtaisesti ja tilanteesta riippumatta kaikille niille, jotka sitä tarvitsevat. On kuitenkin kaksi ryhmää, jotka ovat poissuljettuja tästä, nimittäin ne joilla on varallisuutta ja opiskelijat. Varallisuus määritellään sen perusteella omistaako kiinteistöjä, osakkeita, maata, auton tai onko sinulla rahaa tilillä. Saadakseen toimeentulotukea opiskelijan tulee olla varaton, sekä nostanut ja käyttänyt kaiken mahdollisen saatavan opintolainan.
Toimeentulotukea annetaan niin että se kattaa kaikki muut kulut, jotta yksin elävälle jää vähintään 417,45 €/kk käytettäväksi ruokaan ja vapaa-aikaan. Tarveharkintaisesti voidaan kuitenkin myöntää ylimääräistä toimeentulotukea, niin että voi ostaa itselleen vaatteita, huonekaluja, ruokaa ja muita tarvikkeita. Koska toimeentulotuki on harkinnanvarainen, on sen saamismahdollisuus ja määrät paljolti riippuvaisia ohjatun sosiaaliviranomaisen mielentilasta ja mielipiteistä.
Työttömäksi jääminen tietoisesti on varmasti voimaannuttava kokemus, sillä silloin jotkut voivat hetkellisesti kuvitella voittaneensa järjestelmän. Tuet ovat kuitenkin kytketty osittain pakotettuun työnhakuun ja alle 24-vuotiaat työllistetään tällä hetkellä herkästi pakkotoimin, niin että kunta vaikka luo uudet työpaikan. Kaikki ovet eivät aina ole auki, mutta niin kauan kuin me itse valitsemme omat polkumme, niin niitä ei tulla valitsemaan meidän puolestamme. Opiskelu, työ tai työttömyys ovat vaihtoehtoja.
Sinä valitset.
Lähteet:
http://www.kela.fi/
http://www.mol.fi/mol/fi/00_tyonhakijat/03_nuoret/index.jsp
http://www.stm.fi/toimeentulo
Tutkimusmatka tukien villiin viidakkoon - Mitä nuoren aikuisen täytyy tietää oikeuksistaan sosiaaliturvaan.
Sossusta rahaa saa ja mersulla pääsee? Onko asia todella näin? Suomen sosiaaliturva on saavuttanut liki urbaanin legendan mittasuhteet, sillä kuulopuheet ja tarinat tästä mystisestä turvasta tuntuvat vaihtelevan laidasta laitaan.
Kela on tukien suurin järjestäjä ja sitä kautta pystymme näkemään selkeästi jäsenneltyinä, kuinka paljon tukea kenellekin tarjotaan kulloiseenkin elämän hetkeen. Jokaiselle on olemassa tasapuolisesti erilaisia tuen muotoja, mutta tukien välillä ei kuitenkaan vallitse tasa-arvoa. Tukien määrät ovat säädetty hallitusten työstämän sosiaali- ja työpolitiikan seurauksena riippuen siitä ketä on milloinkin pidetty ajankohtaisena tukea enemmän ja ketä vuorostaan vähemmän.
Korkeakoulussa päätoimisesti opiskeleva lapseton opiskelija saa opintorahaa 298 €/kk, sekä asumislisää 80 % asumismenoista (vuokra, sähkö, vesi) maksimissaan 201,60 €/kk.
Yksinasuva työtön työnhakija tai pakolainen saa tukea 551 €/kk (peruspäivärahan, kotoutumisrahan tai työmarkkinatuen muodossa), sekä yleistä asumistukea 37 neliöön asti 80 % asunnon asumismenoista. Jos työvoimatoimisto tarjoaa palkatonta harjoittelua tai koulutusta, niin perustuki nousee 839 €/kk.
Opiskelijan oletetaan selviytyvän huomattavasti pienemmin tuloin, sekä hän on riippuvainen pienivuokraisesta asunnosta. Työtön voi asua kuinka kalliissa asunnossa tahansa, kunhan se on tarpeeksi pieni. Opiskelijan tulojen ongelmaksi muodostuvat myös kesäkuukaudet, sillä opiskelijoiden tulee rahoittaa itsensä kesätöillä, opinnoilla tai opintolainalla.
Siinä missä Kelan etuudet ovat kaikille universaaleja hakea ja selkeästi määriteltyjä, ovat Sosiaaliviraston järjestämä toimeentulotuki selektiivistä ja harkinnanvaraista. Toimeentulotukea myönnetään tapauskohtaisesti ja tilanteesta riippumatta kaikille niille, jotka sitä tarvitsevat. On kuitenkin kaksi ryhmää, jotka ovat poissuljettuja tästä, nimittäin ne joilla on varallisuutta ja opiskelijat. Varallisuus määritellään sen perusteella omistaako kiinteistöjä, osakkeita, maata, auton tai onko sinulla rahaa tilillä. Saadakseen toimeentulotukea opiskelijan tulee olla varaton, sekä nostanut ja käyttänyt kaiken mahdollisen saatavan opintolainan.
Toimeentulotukea annetaan niin että se kattaa kaikki muut kulut, jotta yksin elävälle jää vähintään 417,45 €/kk käytettäväksi ruokaan ja vapaa-aikaan. Tarveharkintaisesti voidaan kuitenkin myöntää ylimääräistä toimeentulotukea, niin että voi ostaa itselleen vaatteita, huonekaluja, ruokaa ja muita tarvikkeita. Koska toimeentulotuki on harkinnanvarainen, on sen saamismahdollisuus ja määrät paljolti riippuvaisia ohjatun sosiaaliviranomaisen mielentilasta ja mielipiteistä.
Työttömäksi jääminen tietoisesti on varmasti voimaannuttava kokemus, sillä silloin jotkut voivat hetkellisesti kuvitella voittaneensa järjestelmän. Tuet ovat kuitenkin kytketty osittain pakotettuun työnhakuun ja alle 24-vuotiaat työllistetään tällä hetkellä herkästi pakkotoimin, niin että kunta vaikka luo uudet työpaikan. Kaikki ovet eivät aina ole auki, mutta niin kauan kuin me itse valitsemme omat polkumme, niin niitä ei tulla valitsemaan meidän puolestamme. Opiskelu, työ tai työttömyys ovat vaihtoehtoja.
Sinä valitset.
Lähteet:
http://www.kela.fi/
http://www.mol.fi/mol/fi/00_tyonhakijat/03_nuoret/index.jsp
http://www.stm.fi/toimeentulo
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Maahanmuuttokeskustelu tulee, oletko valmis?
Vihdoin ja viimein maahanmuuttokeskustelu alkaa avautumaan myös muiden puolueiden kuin Perussuomalaisten aloitteesta. Valtavirran lehdistö ja julkisuusarvo tälle keskustelulle on myös noussut, sillä yleiset kannanotot, mielipiteet ja artikkelit ovat saaneet entistä enemmän huomioarvoa.
Vihreät vetävät jännittävästi yhä tiukkaa liberaalia tasa-arvoa, kuten käy ilmi Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturin uusimmasta kannanotosta:
"Seuraavissa vaaleissa sekä äänestäjien että median on syytä olla tarkkana. Median pitää seurata millaisia ehdokkaita puolueet ottavat listoilleen. Varsinkin niiden äänestäjien, jotka arvostavat humaania ja avarakatseista politiikkaa ei tule äänestää sellaista puoluetta joka on ottanut yhdenkin niin sanotun maahanmuuttokriitikon listalleen. Vain näin voidaan painostaa puolueita siihen, että niiden ei kannata flirttailla maahanmuuttovihan kanssa tai ottaa listalleen tällaisia ehdokkaita. Vihreät ei hyväksy vihapuheita emmekä ota ehdokkaiksi rasisteja tai minkään sortin maahanmuuttokriitikkoja."
Vihreät peräytyvät yhä "monikulttuurisuus on rikkaus" -retoriikkaansa ja linjan rikkojia halveksutaan ja väheksytään ankarasti. Tuntuu typerältä, kun tietää miten moni pohjimmiltaan Vihreitä sympativoivista tai Vihreistä eivät ole mielissään siitä miten Vihreät ovat vastaanottaneet roolinsa maahanmuuttokeskustelun toisessa ääripäässä. Teknisesti Perussuomalaiset ovat itse legitimoineet omaa asemaansa korostamalla konfliktia maahanmuuttokeskustelussa juuri erityisesti Vihreiden kannanottoja, mielipiteitä tai edustajia vastaan ja Vihreät ovat ehdon tahdoin päätyneet korostamaan omaa ääripäätänsä erottuakseen Perussuomalaisista. On syntynyt tilanne jossa Perussuomalaisten on vaikea osoittaa myöntyväisyyttä ja toisaalta Vihreiden kritiikkiä maahanmuutosta.
Tosiasia on että tilanne synnyttää niin paljon tunteita aitojen molemminpuolin, että minkäänlainen rakentava keskustelu on haudattu tämän ääripäiden väittelyn väliltä. Pelkästään maahanmuuttokeskustelun käsitteiden merkitykset ovat menneet yhdellä jos toisella sekaisin, sillä maahanmuuttajat, turvapaikanhakijat, ulkomaalaiset, suomalaiset ja pakolaiset menevät välillä ties miten päin sekaisin. Maltilliset ja ääripäiden väliin putoavat tahot yrittävät nostaa päätään tuoden omia mielipiteitään näkyviin, mutta nämä kaksi ääripäätä jyräävät ne joko armotta alleen tuomitsemalla ne tai muuten varastavat julkisen huomion entistä mehukkaampien lausuntojen avulla. En näe mitään pahaa Kokoomusnuorten Ville Rydmanin taannoisissa puheissa, vaikka vastaavasti Paavo Väyrysen puheet jäivät ilman selkeää totuuspohjaa. Veltto Virtasen Hottentotti -laulut nyt muuten vain mehustelevat julkisuusarvollaan ja ovat täysin poliittisesti arvotonta sisältöä. Suurimmilta osin poliittikkojen lausunnot maahanmuuttopolitiikasta ovat jääneet vältteleviksi ja varovaisiksi - ainoastaan rasisminvastaisuutta torutaan tarjoamatta keskustelulle yhtään uutta näkemystä. Perussuomalaisten, Vihreiden, Jussi Halla-Ahojen ja Panu Laturien ilmaantuminen politiikan kentälle on kuitenkin hyvä ilmiö, sillä he kaikki kanavoivat mielipiteitä ja purkavat yhteiskunnan pinnan alle kasautuneita ristiriitoja.
Todellisuus on että turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten vastaanottaminen, eikä perheidenyhdistäminen ole Suomelle mitenkään taloudellisesti eikä yhteiskunnallisesti positiivinen asia. Tänne saapuville tilanne kuitenkin saattaa olla kuoleman tai elämän kysymys, kun taas joillekin pelkästään mahdollisuus parempaan elintasoon tai sosiaalijärjestelmän hyväksikäyttöön.Erityisesti tänne lopulta vastaanotetuilla tilanne on huomattavasti parempi. Usein kuitenkin turvapaikanhakijoiden tilanne on epätoivoisempi ja epäselkeämpi - mitä sekoittaa voimakkaasti se tosiasia miten turvapaikkakeskukset ovat enemmänkin suuria motelleja, missä turvapaikanhakijoilla ei ole virikkeitä saati tekemistä. He vain odottelevat myöntävää tai kielteistä vastausta.
Kansantaloudellisesti työttömien ulkomaalaisten tuominen maahan elämään sosiaalituella ei ole missään nimessä kannattavaa toimintaa. Työllistyminen on hankalaa puhumattakaan siitä, että erilaiseen yhteiskuntaan integroituminen vaatii yhteiskunnalta jo nyt ponnisteluja. Ongelmaksi muodostuu myös saavutetun aseman helppous ja yksinkertaisuus - integroitumista toivotaan, mutta ei edellytetä. Kotoutumistuet ja avustukset järjestetään automaattisesti heidän puolestaan, kun taas työvoimatoimistoon saa tulkin vain ja ainoastaan ensimäiselle käynnille. Kotoutumissuunnitelma itsessään laaditaan vain korkeintaan kolmelle ensimäiselle vuodelle - ja sekin on vain optionaalinen suunnitelma. Kielikursseja ja kursseja järjestetään, mutta hyvin usein ne ovat epätehokkaita erityisesti juuri haluttomuuden takia.
Tuet erityisesti lapsiperheellisille nousevat Suomessa sosiaalipolitiikan ansiosta korkeaksi, kuten voi todeta MOT-ohjelman tilastoista, puhumattakaan yleisesti sosiaalipolitiikasta, mikä ei kannusta työllistymään matalapalkkaisiin töihin. Sekä pakolaisille että maahanmuuttajille sosiaalivirasto antaa herkästi ja runsaasti toimeentulotukea perustuen oikeutetusti siihen ettei heillä ole olemassaolevia tukiverkostoja Suomessa, kuten esimerkiksi kanta-suomalaisilla. Liian helposti kuitenkin nousee vaihtoehdoksi sosiaalitukien varaan jääminen ja vain selektiivinen integroituminen. Ongelmaa sosiaalitukien kanssa ei saisi siis missään nimessä yhdistää maahanmuuttopolitiikkaan, sillä ongelma on sosiaalipolitiikassa ja sen epäyhdenmukaisuudessa. Suomen sosiaalipolitiikka on rakennettu periaatteelle "kansalaisen paras", mutta jatkuva halu kiristää ja muokata sitä eri suuntiin on luonut siitä kaikessa sosiaalisessa tasa-arvoisuudessaan sosiaalisesti epäoikeudenmukaisen.
Maahanmuuttajien ja Suomessa olevien ulkomaalaisten tilanne puolestaan on laidasta laitaan voimakkaammin häilyvä. Heidän syynsä olla, mennä ja tulla ovat äärimäisen moninaiset, joten heitä on äärimmäisen hankala niputtaa millään lailla yhteen. Ns. maahanmuuttajien terminen tarkoitus on kuitenkin tarkoituksella tulla ja jäädä Suomeen, kun taas esimerkiksi monilla EU-kansalaisilla ei ole Suomessa mitään halua ruveta maahanmuuttajaksi vaikka olisivatkin asuneet Suomessa vuosikymmeniä. Erikoisinta on kuitenkin se havaitsemani tekijä, että mitä hankalampi prosessi on ollut päästä Suomeen ja osaksi sen sosiaalijärjestelmää, niin sitä suuremmin arvostaa sitä ja on valmis työskentelemään integroituakseen. Passiivisuus ruokkii passiivisuutta ja aktiivisuus luo aktiivisuutta. Kun kaikki tulee valmiina kuin Manulle eväät niin se ei todellakaan kannusta itse toimimaan - tarvitaan ohjausta, ei paapomista. Myös hallinto tajuaa tämän ja siksi se pyrkiikin voimakkaasti aktivoimaan, eli kotouttamaan uusia kansalaisia yhteiskuntaansa. Asiasta esiin noussut voimakkaat ristiriidat kuitenkin mielestäni osoittavat, että nämä pyrkimykset eivät ole tarpeeksi. Minun mielestäni siinä ei ainakaan ole tarpeeksi.
Tämä ei ole helppo aihe ja se varmaan jakaa mielipiteitä - niinkuin se hajoittaa parhaillaan rivejä suuremmalla mittakaavalla puolueiden ja eri julkisuuden välineiden välityksellä. En ehkä ilmaissut kaikkea niin antaumuksellisesti ja selkeästi kuin haluaisin, mutta kirjoitan sitten lisää myöhemmin tai kun joku kommentoi. On jotenkin niin vaikeaa kirjoittaa asiasta, jossa ei saa olla kriittinen eikä toisaalta myötäilijäkään. Teitpä mitä hyvänsä niin silti sinä tässä aiheessa astelet väistämättä jonkun varpaille. Ehkä siksi juuri tarvitsemmekin miinanraivaajia, jotka uskaltavat puhua ja sanoa, niin hyvässä kuin pahassa - mutta silti sitä yhteistä rakentaen ja miinoja purkaen.
Vihreät vetävät jännittävästi yhä tiukkaa liberaalia tasa-arvoa, kuten käy ilmi Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturin uusimmasta kannanotosta:
"Seuraavissa vaaleissa sekä äänestäjien että median on syytä olla tarkkana. Median pitää seurata millaisia ehdokkaita puolueet ottavat listoilleen. Varsinkin niiden äänestäjien, jotka arvostavat humaania ja avarakatseista politiikkaa ei tule äänestää sellaista puoluetta joka on ottanut yhdenkin niin sanotun maahanmuuttokriitikon listalleen. Vain näin voidaan painostaa puolueita siihen, että niiden ei kannata flirttailla maahanmuuttovihan kanssa tai ottaa listalleen tällaisia ehdokkaita. Vihreät ei hyväksy vihapuheita emmekä ota ehdokkaiksi rasisteja tai minkään sortin maahanmuuttokriitikkoja."
Vihreät peräytyvät yhä "monikulttuurisuus on rikkaus" -retoriikkaansa ja linjan rikkojia halveksutaan ja väheksytään ankarasti. Tuntuu typerältä, kun tietää miten moni pohjimmiltaan Vihreitä sympativoivista tai Vihreistä eivät ole mielissään siitä miten Vihreät ovat vastaanottaneet roolinsa maahanmuuttokeskustelun toisessa ääripäässä. Teknisesti Perussuomalaiset ovat itse legitimoineet omaa asemaansa korostamalla konfliktia maahanmuuttokeskustelussa juuri erityisesti Vihreiden kannanottoja, mielipiteitä tai edustajia vastaan ja Vihreät ovat ehdon tahdoin päätyneet korostamaan omaa ääripäätänsä erottuakseen Perussuomalaisista. On syntynyt tilanne jossa Perussuomalaisten on vaikea osoittaa myöntyväisyyttä ja toisaalta Vihreiden kritiikkiä maahanmuutosta.
Tosiasia on että tilanne synnyttää niin paljon tunteita aitojen molemminpuolin, että minkäänlainen rakentava keskustelu on haudattu tämän ääripäiden väittelyn väliltä. Pelkästään maahanmuuttokeskustelun käsitteiden merkitykset ovat menneet yhdellä jos toisella sekaisin, sillä maahanmuuttajat, turvapaikanhakijat, ulkomaalaiset, suomalaiset ja pakolaiset menevät välillä ties miten päin sekaisin. Maltilliset ja ääripäiden väliin putoavat tahot yrittävät nostaa päätään tuoden omia mielipiteitään näkyviin, mutta nämä kaksi ääripäätä jyräävät ne joko armotta alleen tuomitsemalla ne tai muuten varastavat julkisen huomion entistä mehukkaampien lausuntojen avulla. En näe mitään pahaa Kokoomusnuorten Ville Rydmanin taannoisissa puheissa, vaikka vastaavasti Paavo Väyrysen puheet jäivät ilman selkeää totuuspohjaa. Veltto Virtasen Hottentotti -laulut nyt muuten vain mehustelevat julkisuusarvollaan ja ovat täysin poliittisesti arvotonta sisältöä. Suurimmilta osin poliittikkojen lausunnot maahanmuuttopolitiikasta ovat jääneet vältteleviksi ja varovaisiksi - ainoastaan rasisminvastaisuutta torutaan tarjoamatta keskustelulle yhtään uutta näkemystä. Perussuomalaisten, Vihreiden, Jussi Halla-Ahojen ja Panu Laturien ilmaantuminen politiikan kentälle on kuitenkin hyvä ilmiö, sillä he kaikki kanavoivat mielipiteitä ja purkavat yhteiskunnan pinnan alle kasautuneita ristiriitoja.
Todellisuus on että turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten vastaanottaminen, eikä perheidenyhdistäminen ole Suomelle mitenkään taloudellisesti eikä yhteiskunnallisesti positiivinen asia. Tänne saapuville tilanne kuitenkin saattaa olla kuoleman tai elämän kysymys, kun taas joillekin pelkästään mahdollisuus parempaan elintasoon tai sosiaalijärjestelmän hyväksikäyttöön.Erityisesti tänne lopulta vastaanotetuilla tilanne on huomattavasti parempi. Usein kuitenkin turvapaikanhakijoiden tilanne on epätoivoisempi ja epäselkeämpi - mitä sekoittaa voimakkaasti se tosiasia miten turvapaikkakeskukset ovat enemmänkin suuria motelleja, missä turvapaikanhakijoilla ei ole virikkeitä saati tekemistä. He vain odottelevat myöntävää tai kielteistä vastausta.
Kansantaloudellisesti työttömien ulkomaalaisten tuominen maahan elämään sosiaalituella ei ole missään nimessä kannattavaa toimintaa. Työllistyminen on hankalaa puhumattakaan siitä, että erilaiseen yhteiskuntaan integroituminen vaatii yhteiskunnalta jo nyt ponnisteluja. Ongelmaksi muodostuu myös saavutetun aseman helppous ja yksinkertaisuus - integroitumista toivotaan, mutta ei edellytetä. Kotoutumistuet ja avustukset järjestetään automaattisesti heidän puolestaan, kun taas työvoimatoimistoon saa tulkin vain ja ainoastaan ensimäiselle käynnille. Kotoutumissuunnitelma itsessään laaditaan vain korkeintaan kolmelle ensimäiselle vuodelle - ja sekin on vain optionaalinen suunnitelma. Kielikursseja ja kursseja järjestetään, mutta hyvin usein ne ovat epätehokkaita erityisesti juuri haluttomuuden takia.
Tuet erityisesti lapsiperheellisille nousevat Suomessa sosiaalipolitiikan ansiosta korkeaksi, kuten voi todeta MOT-ohjelman tilastoista, puhumattakaan yleisesti sosiaalipolitiikasta, mikä ei kannusta työllistymään matalapalkkaisiin töihin. Sekä pakolaisille että maahanmuuttajille sosiaalivirasto antaa herkästi ja runsaasti toimeentulotukea perustuen oikeutetusti siihen ettei heillä ole olemassaolevia tukiverkostoja Suomessa, kuten esimerkiksi kanta-suomalaisilla. Liian helposti kuitenkin nousee vaihtoehdoksi sosiaalitukien varaan jääminen ja vain selektiivinen integroituminen. Ongelmaa sosiaalitukien kanssa ei saisi siis missään nimessä yhdistää maahanmuuttopolitiikkaan, sillä ongelma on sosiaalipolitiikassa ja sen epäyhdenmukaisuudessa. Suomen sosiaalipolitiikka on rakennettu periaatteelle "kansalaisen paras", mutta jatkuva halu kiristää ja muokata sitä eri suuntiin on luonut siitä kaikessa sosiaalisessa tasa-arvoisuudessaan sosiaalisesti epäoikeudenmukaisen.
Maahanmuuttajien ja Suomessa olevien ulkomaalaisten tilanne puolestaan on laidasta laitaan voimakkaammin häilyvä. Heidän syynsä olla, mennä ja tulla ovat äärimäisen moninaiset, joten heitä on äärimmäisen hankala niputtaa millään lailla yhteen. Ns. maahanmuuttajien terminen tarkoitus on kuitenkin tarkoituksella tulla ja jäädä Suomeen, kun taas esimerkiksi monilla EU-kansalaisilla ei ole Suomessa mitään halua ruveta maahanmuuttajaksi vaikka olisivatkin asuneet Suomessa vuosikymmeniä. Erikoisinta on kuitenkin se havaitsemani tekijä, että mitä hankalampi prosessi on ollut päästä Suomeen ja osaksi sen sosiaalijärjestelmää, niin sitä suuremmin arvostaa sitä ja on valmis työskentelemään integroituakseen. Passiivisuus ruokkii passiivisuutta ja aktiivisuus luo aktiivisuutta. Kun kaikki tulee valmiina kuin Manulle eväät niin se ei todellakaan kannusta itse toimimaan - tarvitaan ohjausta, ei paapomista. Myös hallinto tajuaa tämän ja siksi se pyrkiikin voimakkaasti aktivoimaan, eli kotouttamaan uusia kansalaisia yhteiskuntaansa. Asiasta esiin noussut voimakkaat ristiriidat kuitenkin mielestäni osoittavat, että nämä pyrkimykset eivät ole tarpeeksi. Minun mielestäni siinä ei ainakaan ole tarpeeksi.
Tämä ei ole helppo aihe ja se varmaan jakaa mielipiteitä - niinkuin se hajoittaa parhaillaan rivejä suuremmalla mittakaavalla puolueiden ja eri julkisuuden välineiden välityksellä. En ehkä ilmaissut kaikkea niin antaumuksellisesti ja selkeästi kuin haluaisin, mutta kirjoitan sitten lisää myöhemmin tai kun joku kommentoi. On jotenkin niin vaikeaa kirjoittaa asiasta, jossa ei saa olla kriittinen eikä toisaalta myötäilijäkään. Teitpä mitä hyvänsä niin silti sinä tässä aiheessa astelet väistämättä jonkun varpaille. Ehkä siksi juuri tarvitsemmekin miinanraivaajia, jotka uskaltavat puhua ja sanoa, niin hyvässä kuin pahassa - mutta silti sitä yhteistä rakentaen ja miinoja purkaen.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Nykyajassa esiintyvä sensuuri
Sensuuria ja tabuja elää yhä voimakkaasti rinnallamme vallitsevassa yhteiskunnassamme. Vaikka toisaalta länsimainen liberaali-keskiluokkainen yhteiskunta on globalisaation avulla ulottanut kouransa jokaiseen maailman kolkkaan ja levittänyt länsimaisia vaikutteita, sananvapautta ja arvoliberalismia, niin silti sensuuri elää siellä. Räikeää ja perinteistä sensuuria vastustetaan voimakkaasti ja se on meille ikään kuin punainen viitta, jota me emme yksinkertaisesti voi ohittaa huomaamatta ja hiljaa mielessämme arvostelematta. Ajat muuttuvat ja sensuuri muuttuu aikojen mukana, erityisesti koska asenne sensuuria kohtaan on niin voimakkaan arvolatautunutta. Sensuuri elää länsimaisessa yhteiskunnassa, mutta piilottelee meiltä jossain silmäkulmamme reunassa: tavoissamme, käytännöissämme, mediassa, työssä, koulussa tai jopa ihan ystävien kesken.
Politiikka on klassisesti ollut voimakas sensuurin synnyttäjä kuin myös sensuroinnin kohde. Nykyään monet valtaapitävät tahot vaikuttavat yleensä enemmän epäsuoremmin kuin suoraan omiin toimintoihinsa liittyvään sensuuriin. Sensuurin merkittävin vaikutusalue on juuri informaation luomisen tai käsittelyn alkuvaiheessa, eli itsesensuurissa, kuin sen missään lopullisessa julkituodussa muodossa. Toimittaja voi epäröidä julkaista törkyä paikallisesta rötösherrasta oman henkensä uhalla, kun taas klassisemmin jo julkaistu tuotos tai tuottaja voidaan jälkikäteen joko haastaa oikeuteen, terminoida, ostaa pois tai muuten hankaloittaa tuotoksen levitystä tai vastaavan uudelleen tapahtumista.
Tuotosten leviämistä estetään esimerkiksi Burmassa, jossa on sallittua julkaista kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, mutta vain ja ainoastaan paikallisen sensuuriviraston leikkelemänä. Vastaavien tuotosten uudelleenjulkaisua puolestaan hankaloittaa esimerkiksi Matti Vanhasen nostamat oikeussyytökset entistä tyttöystäväänsä ja tämän julkaisemaa kirjaa vastaan. Burman esimerkki on räikeä esimerkki sensuurista, kun taas Matti Vanhasen esimerkki on kieltämättä näkyvä, mutta toisaalta tuomioiden seurauksena väistämättä itsesensuuria synnyttävä. Kuitenkin voidaan kysyä että missä kulkee raja yksityisyydensuojan ja sensuurin välillä, sillä loppujen lopuksi toisten ihmisten kunnioittaminen ei edellytä pelkästään sanomista vaan ennen kaikkea sanomatta jättämistä.
Se missä yksityisyydensuojan raja nykyään menee mediassa, kytkeytyy usein myös siihen millainen arvostus jonkinlaisella toiminnalla on. Vielä vuosikymmeniä sitten patriarkkarisemmilla ajoilla ulkoministerinämme olisi yhä Ilkka Kanerva, eikä niinkään kiiltokuvapoju Stubb. Länsimaisen median sisäinen arvomaailma ja itsesensuuri on muuttunut vuosikymmeninä muiden markkinatalouksien tapaan entistä enemmän talouden ehtoja noudattavaksi. Tässä mielessä uutisista ja mediasta on tullut demokratian vahtikoiran sijaan entistä enemmän vain eräänlainen viihdemedia kompleksin yksilö. Jos jollain tuotoksella ei ole tarpeeksi potentiaalista lukuarvoa – eli ostopotentiaalia – niin viihdearvoltaan suuremmat uutiset ohittavat ns. tylsemmät uutiset. Myös median keskittyminen yhä harvempien ja yksityisten omistajien käsiin on enemmänkin kannustanut muutosta kohti median markkinavoimistumista. Mediaa hallitsevat muutamat isot mediayhtiöt tai -tahot, jotka käytännössä uutisoivat samoilla asioilla tai jopa tuotoksilla monissa eri medioissa, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomat, Taloussanomat ja Ilta-lehden omistava Sanoma Oyj. Globalisaatio ja markkinavoimistuminen ovat kuitenkin vieneet pohjan totaaliselta paikalliselta monopoliasemalta, kuten esimerkiksi Italian pääministeri Silvio Berlusconin omistama mediakompleksi ei voi estää Berlusconin möhläyksien uutisoinnista kansainvälisessä mediassa. Vastaava paikallisen ja kansainvälisen hyödyn ristiriitaisuus poiki Salman Rushidielle sekä kuolemantuomion että myös kansainvälisen tunnustuksen ja huomion.
Laajan mediakompleksin hallinta kuitenkin synnyttää itsesensuuria myös siinä, että vaikka yksittäisiä ihmisiä ja ryhmittymiä loukattaisiinkaan, niin lehdelle ei missään nimessä ole taloudellisesti kannattavaa loukata potentiaalisia asiakkaitaan tai asiakasryhmittymiä, kuten esimerkiksi varakkaita tai keskiluokkaa. Yhteiskunnallisten tabujen murtaminen valtakunnallisesti on harvoin kannattavaa, vaikka kieltämättä tabuja rikkovat underground ilmiöt saattavat kerätä suurta julkista huomiota. Leimaavaa on kuitenkin, että tabuja murretaan pienen budjetin toiminnalla kuin suuren rahoituksen produktioilla. Esimerkiksi joistakin seksin ja rasismin aspekteista ollaan paljolti hys-hys, joten tällä hetkellä epävirallisemmat ruohonjuuritason mediat ja tuottajat levittävät useimmiten valtavirrasta poikkeavalla tavalla informaatiota. Seurauksena on ollut dokumenttifilmien uusi nousu, performanssit, mielenosoitukset, kannanotot, kuin myös laaja keskustelu Internetin mahdollistamassa sosiaalimedian välityksellä. Esimerkiksi sosiaalimedian käyttöä rasistisesti voi tarkkailla mm. facebookin ”Lukutaidoton maahanmuuttaja tienaa enemmän kuin minä, se VITUTTAA!!" –ryhmässä tai homma-forumilla.
Myöskään ei ole kannattavaa kerätä toiminnallaan itselleen negatiivista huomioarviota, sillä viihdearvollisen median sääntöjen mukaisesti kilpailijat olisivat pian juhlimassa lajitoverinsa raadon ympärillä häpeilemättä ja kursailematta. Google vetäytyi esimerkiksi hiljakkoin Kiinan hakukonemarkkinoilta saaden ihmisoikeusaktivistien ylistykset ja toisaalta negatiivista julkisuutta hakukonekilpailijoilleen Microsoftille ja Yahoolle, jotka tottelevat Kiinan sensuurisäädöksiä. Googlella ei käytännössä ollut hallinnassaan kuin pieni osa Kiinan markkinoista, joten toimenpide oli toisaalta enemmänkin PR-temppu kuin mikään hetkellinen yhteiskunnallisen vastuun pilkahdus. Nykymaailmanmenossa sensuuri tai avoimuus kannattaa vain kun se on kannattavaa.
Valtavassa mediatulvassa voimistuva verkostoituminen Internetin avulla on synnyttämässä parhaillaan eräänlaiseksi laajaksi vastamediaksi itseään sensuroivien suurten mediakompleksien vastapainoksi. Tosin nytkin on Suomessa vallitsevan yhteiskunnan formaalin sensuurin nimissä käynnissä niin lakiehdotuksia ja oikeuskäyntejä, kuin myös lisääntyvää valvontaa viranomaisten taholta universaalia sananvapautta vastaan. Toisaalta sananvapauden rajat ovat alkaneet uhata sellaisia raja-aitoja, joita hyvällä syyllä voidaan kyseenalaistaa olemaan ylittämättä. Uskoisin että olemme edenneet sananvapaudessa kansallisesti parempaan sitten Hannu Salaman ja Juhannustanssien, mutta toisaalta jos yhteiskunta olisi täydellinen, niin emme me alun perin mitään rangaistuksia, lakeja tai sensuuria edes tarvitsisi.
Politiikka on klassisesti ollut voimakas sensuurin synnyttäjä kuin myös sensuroinnin kohde. Nykyään monet valtaapitävät tahot vaikuttavat yleensä enemmän epäsuoremmin kuin suoraan omiin toimintoihinsa liittyvään sensuuriin. Sensuurin merkittävin vaikutusalue on juuri informaation luomisen tai käsittelyn alkuvaiheessa, eli itsesensuurissa, kuin sen missään lopullisessa julkituodussa muodossa. Toimittaja voi epäröidä julkaista törkyä paikallisesta rötösherrasta oman henkensä uhalla, kun taas klassisemmin jo julkaistu tuotos tai tuottaja voidaan jälkikäteen joko haastaa oikeuteen, terminoida, ostaa pois tai muuten hankaloittaa tuotoksen levitystä tai vastaavan uudelleen tapahtumista.
Tuotosten leviämistä estetään esimerkiksi Burmassa, jossa on sallittua julkaista kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, mutta vain ja ainoastaan paikallisen sensuuriviraston leikkelemänä. Vastaavien tuotosten uudelleenjulkaisua puolestaan hankaloittaa esimerkiksi Matti Vanhasen nostamat oikeussyytökset entistä tyttöystäväänsä ja tämän julkaisemaa kirjaa vastaan. Burman esimerkki on räikeä esimerkki sensuurista, kun taas Matti Vanhasen esimerkki on kieltämättä näkyvä, mutta toisaalta tuomioiden seurauksena väistämättä itsesensuuria synnyttävä. Kuitenkin voidaan kysyä että missä kulkee raja yksityisyydensuojan ja sensuurin välillä, sillä loppujen lopuksi toisten ihmisten kunnioittaminen ei edellytä pelkästään sanomista vaan ennen kaikkea sanomatta jättämistä.
Se missä yksityisyydensuojan raja nykyään menee mediassa, kytkeytyy usein myös siihen millainen arvostus jonkinlaisella toiminnalla on. Vielä vuosikymmeniä sitten patriarkkarisemmilla ajoilla ulkoministerinämme olisi yhä Ilkka Kanerva, eikä niinkään kiiltokuvapoju Stubb. Länsimaisen median sisäinen arvomaailma ja itsesensuuri on muuttunut vuosikymmeninä muiden markkinatalouksien tapaan entistä enemmän talouden ehtoja noudattavaksi. Tässä mielessä uutisista ja mediasta on tullut demokratian vahtikoiran sijaan entistä enemmän vain eräänlainen viihdemedia kompleksin yksilö. Jos jollain tuotoksella ei ole tarpeeksi potentiaalista lukuarvoa – eli ostopotentiaalia – niin viihdearvoltaan suuremmat uutiset ohittavat ns. tylsemmät uutiset. Myös median keskittyminen yhä harvempien ja yksityisten omistajien käsiin on enemmänkin kannustanut muutosta kohti median markkinavoimistumista. Mediaa hallitsevat muutamat isot mediayhtiöt tai -tahot, jotka käytännössä uutisoivat samoilla asioilla tai jopa tuotoksilla monissa eri medioissa, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomat, Taloussanomat ja Ilta-lehden omistava Sanoma Oyj. Globalisaatio ja markkinavoimistuminen ovat kuitenkin vieneet pohjan totaaliselta paikalliselta monopoliasemalta, kuten esimerkiksi Italian pääministeri Silvio Berlusconin omistama mediakompleksi ei voi estää Berlusconin möhläyksien uutisoinnista kansainvälisessä mediassa. Vastaava paikallisen ja kansainvälisen hyödyn ristiriitaisuus poiki Salman Rushidielle sekä kuolemantuomion että myös kansainvälisen tunnustuksen ja huomion.
Laajan mediakompleksin hallinta kuitenkin synnyttää itsesensuuria myös siinä, että vaikka yksittäisiä ihmisiä ja ryhmittymiä loukattaisiinkaan, niin lehdelle ei missään nimessä ole taloudellisesti kannattavaa loukata potentiaalisia asiakkaitaan tai asiakasryhmittymiä, kuten esimerkiksi varakkaita tai keskiluokkaa. Yhteiskunnallisten tabujen murtaminen valtakunnallisesti on harvoin kannattavaa, vaikka kieltämättä tabuja rikkovat underground ilmiöt saattavat kerätä suurta julkista huomiota. Leimaavaa on kuitenkin, että tabuja murretaan pienen budjetin toiminnalla kuin suuren rahoituksen produktioilla. Esimerkiksi joistakin seksin ja rasismin aspekteista ollaan paljolti hys-hys, joten tällä hetkellä epävirallisemmat ruohonjuuritason mediat ja tuottajat levittävät useimmiten valtavirrasta poikkeavalla tavalla informaatiota. Seurauksena on ollut dokumenttifilmien uusi nousu, performanssit, mielenosoitukset, kannanotot, kuin myös laaja keskustelu Internetin mahdollistamassa sosiaalimedian välityksellä. Esimerkiksi sosiaalimedian käyttöä rasistisesti voi tarkkailla mm. facebookin ”Lukutaidoton maahanmuuttaja tienaa enemmän kuin minä, se VITUTTAA!!" –ryhmässä tai homma-forumilla.
Myöskään ei ole kannattavaa kerätä toiminnallaan itselleen negatiivista huomioarviota, sillä viihdearvollisen median sääntöjen mukaisesti kilpailijat olisivat pian juhlimassa lajitoverinsa raadon ympärillä häpeilemättä ja kursailematta. Google vetäytyi esimerkiksi hiljakkoin Kiinan hakukonemarkkinoilta saaden ihmisoikeusaktivistien ylistykset ja toisaalta negatiivista julkisuutta hakukonekilpailijoilleen Microsoftille ja Yahoolle, jotka tottelevat Kiinan sensuurisäädöksiä. Googlella ei käytännössä ollut hallinnassaan kuin pieni osa Kiinan markkinoista, joten toimenpide oli toisaalta enemmänkin PR-temppu kuin mikään hetkellinen yhteiskunnallisen vastuun pilkahdus. Nykymaailmanmenossa sensuuri tai avoimuus kannattaa vain kun se on kannattavaa.
Valtavassa mediatulvassa voimistuva verkostoituminen Internetin avulla on synnyttämässä parhaillaan eräänlaiseksi laajaksi vastamediaksi itseään sensuroivien suurten mediakompleksien vastapainoksi. Tosin nytkin on Suomessa vallitsevan yhteiskunnan formaalin sensuurin nimissä käynnissä niin lakiehdotuksia ja oikeuskäyntejä, kuin myös lisääntyvää valvontaa viranomaisten taholta universaalia sananvapautta vastaan. Toisaalta sananvapauden rajat ovat alkaneet uhata sellaisia raja-aitoja, joita hyvällä syyllä voidaan kyseenalaistaa olemaan ylittämättä. Uskoisin että olemme edenneet sananvapaudessa kansallisesti parempaan sitten Hannu Salaman ja Juhannustanssien, mutta toisaalta jos yhteiskunta olisi täydellinen, niin emme me alun perin mitään rangaistuksia, lakeja tai sensuuria edes tarvitsisi.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Koulutus maksulliseksi Suomessa!
Jälleen kerran on käynnistynyt kiitettävän voimakas keskustelu uusimmasta esityksestä liittyen Suomen opiskelupolitiikkaan. Tässä esityksessä maksullisella koulutuksella olisi suuret potentiaalit nousta tuottavaksi koulutusvienniksi muiden länsimaisten vastaavien oppikoulujen, erityisesti Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian huippuyliopistojen, tapaan.
Opiskelijarintama oli jyrähtänyt hiljattaisen yliopistouudistuksen yhteydessä huomattavaan vastarintaan. Tässä yliopistouudistuksessa läpi lyöty lukukausimaksujen mahdollisuus selitettiin ulkomaisille opiskelijoille suunnatuilla lukukausimaksukokeiluilla. Nyt kuitenkin opiskelijarintama on salamannopeasti noussut mielettömään vastarintaan, mm. Facebookissa ja HYY:n opiskelija-aktiivien toimesta, kun uusimman työryhmän esitys todellakin harkitsisi näiden maksujen siirtämiseen ei vain ulkomaisille, vaan kaikille. Kun annoit pirulle pikkusormen, niin se vei koko käden.
Facebookissa vallitsee nyt sota eri ryhmittymien välillä. ”Vastustan Kokoomuksen suunnitelmia muuttaa opiskelu maksulliseksi!” on tätä kirjoittaessani jo yli 33 000 jäsentä, kun taas vastareaktiona syntyneellä ”Vastustan väärää tietoa - Kokoomus kannattaa maksutonta opiskelua” on vain 1500 jäsentä. Myös muut politiikan tekijät ja puoluetahot ovat laajalla rintamalla lähteneet osoittamaan vankkumattoman tukea maksuttomalle opiskelulle, mutta erikoisinta on kuitenkin tämän kieltämättä äärimmäisen vahingoittavan ehdotuksen leimautuminen Kokoomuksen piikkiin.
Kuka tahansa tunnistaa tällaisen ehdotuksen räjähdysherkkyyden varsinkin yliopistouudistuksen jälkimainingeissa – ja varsinkin kun ehdotukset opintotuen parannuksista ovat samalla tavoin vasta työryhmän ehdotusasteella. Tulevaisuuden toivojen muurinjalan murtaminen todellakin on poliittista itsemurhaa parhaimmillaan, mikä todella ajaisi Suomen sisäiseen sukupolvien väliseen konfliktiin. Muistaen varsinkin sen miten työuria lopulta onnistuttiin ”lyhentämään ja tehostamaan” vain alkupäästä eri opintouudistusten tiukennusten kautta, eikä niinkään loppupäästä kun eläkeiän korotuksesta tuli totaalinen pannukakku.
Kokoomuksella ei kuitenkaan mm. Heinosen vakuutteluista huolimatta tunnu olevan täysin puhtaita jauhoja pussissaan. Kokoomuslaisen opetusministerin johdolla asetettu työryhmä puheenjohtajanaan kokoomuslainen valtiosihteeri kuitenkin kielii siitä, että ainakin joillain kokoomuksen ja sen ajamien taloudellisen eliitin ryhmien edustajien mielestä lukukausimaksut ovat harkinnan arvoinen asia:
"Työryhmän mielestä korkeakoulujen lukukausimaksut lisäisivät koulutusviennin mahdollisuuksia. Kysymys korkeakoulujen maksullisuudesta esitetään otettavaksi osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua."
Kokoomuksen sisäinen ristiriita nyt ei sinänsä ole mitenkään ihmeellistä sillä Kokoomus on oman sisäpiirinsä voimasta ottanut askeleita vasemmalle ja liberaalimmaksi perinteiseltä konservatiisemmalta oikeistolinjaltaan. Kokoomus pitää kuitenkin sisällään hyvin paljon vanhakantaista ja neoliberalistista oikeistolaisuutta, niin edustajina, jäseninä kuin kannattajinaankin.
Kuitenkin opiskelijoita kohtaan on kovempia asenteita myös muiltakin tahoilta, kuten käy ilmi esimerkiksi HY:n Tanskasen työryhmän ehdotuksesta. Siis ilmiön ei voi millään oikeutuksella antaa leimautua vain ja ainoastaan Kokoomuksen syyksi, vaan vallitsevassa opiskelijoita kurittavassa mielialassa on merkittävä osansa vanhemmalla ja hyvin toimeentulevalla sukupolvella.
Kaiken kaikkiaan uskon että tärkein asia on kuitenkin se, että lukukausimaksuja vastustetaan kaikissa leireissä lipun väriin katsomatta. Tälläisten ainakin itselleni äärimmäisen tärkeiden kysymysten äärellä uskon, että nyt todellakin vedetään viivaa hiekkaan - sillä sinä olet joko meidän puolella tai meitä vastaan. Tämä on varma tulevaisuuden ruutitynnyri ja toivon ettei kukaan nykyisistä tai tulevista päättäjistä ole tarpeeksi hullu sitä sytyttääkseen.
Koulutus tulisi pysyä tässä maassa maksuttomana ja kannatan ehdottomasti niin opintotuen kuin asumislisän nostamista ainakin muiden sosiaalitukia nauttivien tahojen tasalle (työttömät, pakolaiset, eläkeläiset). Vain ja ainoastaan tarkoitusperäisen Suomen sosiaalitukien hyväksikäytön opiskelua varten pyrkisin estämään kokonaan. Esimerkiksi yhä nykyään EU/ETA -maiden kautta työskentelemään tulevat ovat oikeutettuja täyteen sosiaalietuuksiin ja pystyvät työntekijäksi rekisteröidyttyään luovimaan itsensä opintotukeen oikeutetuiksi opiskelijoiksi, vaikka toisaalta vain opiskeluhakuinen oleskelu kieltäisikin kaikki etuudet.
Erityisesti ulkopaikkakunnilla masinoituneen ulkomaisten oppilaiden markkinoidun ja tarkoituksenmukaisen massatuonnin ulkomailta vuoksi olisi järkevää mielestäni, että lukukausimaksut aloitettaisiin tulevina vuosina EU/ETA maiden ulkopuolisten tutkinto-opiskelijoiden kohdalla. Nykyisin koulujen rahoitus tulee opiskelevista opiskelijoista ja valmistuvista opiskelijoista, eikä sillä ole mitään merkitystä onko tätä ilmaista opiskelua nauttimassa suomalainen vai ei. Suomalaiset sen koulutuksen loppujen lopuksi kuitenkin maksavat. Lyhyen aikavälin vaihto-opiskelijat kuitenkin tulisi mielestäni jättää rauhaan. EU/ETA maiden ulkopuolisten opiskelijoiden vuoksi kuitenkin kannustaisin kotimaisia ja ulkomaisia kouluja omalta taholtaan erilaiseen bilateraaliseen tai muuten kannustavaan stipendiaattitoimintaan lahjakkaiden ulkomaalaisten opiskelijoiden tutkinto- ja jatko-opiskeluja varten.
Opiskelijarintama oli jyrähtänyt hiljattaisen yliopistouudistuksen yhteydessä huomattavaan vastarintaan. Tässä yliopistouudistuksessa läpi lyöty lukukausimaksujen mahdollisuus selitettiin ulkomaisille opiskelijoille suunnatuilla lukukausimaksukokeiluilla. Nyt kuitenkin opiskelijarintama on salamannopeasti noussut mielettömään vastarintaan, mm. Facebookissa ja HYY:n opiskelija-aktiivien toimesta, kun uusimman työryhmän esitys todellakin harkitsisi näiden maksujen siirtämiseen ei vain ulkomaisille, vaan kaikille. Kun annoit pirulle pikkusormen, niin se vei koko käden.
Facebookissa vallitsee nyt sota eri ryhmittymien välillä. ”Vastustan Kokoomuksen suunnitelmia muuttaa opiskelu maksulliseksi!” on tätä kirjoittaessani jo yli 33 000 jäsentä, kun taas vastareaktiona syntyneellä ”Vastustan väärää tietoa - Kokoomus kannattaa maksutonta opiskelua” on vain 1500 jäsentä. Myös muut politiikan tekijät ja puoluetahot ovat laajalla rintamalla lähteneet osoittamaan vankkumattoman tukea maksuttomalle opiskelulle, mutta erikoisinta on kuitenkin tämän kieltämättä äärimmäisen vahingoittavan ehdotuksen leimautuminen Kokoomuksen piikkiin.
Kuka tahansa tunnistaa tällaisen ehdotuksen räjähdysherkkyyden varsinkin yliopistouudistuksen jälkimainingeissa – ja varsinkin kun ehdotukset opintotuen parannuksista ovat samalla tavoin vasta työryhmän ehdotusasteella. Tulevaisuuden toivojen muurinjalan murtaminen todellakin on poliittista itsemurhaa parhaimmillaan, mikä todella ajaisi Suomen sisäiseen sukupolvien väliseen konfliktiin. Muistaen varsinkin sen miten työuria lopulta onnistuttiin ”lyhentämään ja tehostamaan” vain alkupäästä eri opintouudistusten tiukennusten kautta, eikä niinkään loppupäästä kun eläkeiän korotuksesta tuli totaalinen pannukakku.
Kokoomuksella ei kuitenkaan mm. Heinosen vakuutteluista huolimatta tunnu olevan täysin puhtaita jauhoja pussissaan. Kokoomuslaisen opetusministerin johdolla asetettu työryhmä puheenjohtajanaan kokoomuslainen valtiosihteeri kuitenkin kielii siitä, että ainakin joillain kokoomuksen ja sen ajamien taloudellisen eliitin ryhmien edustajien mielestä lukukausimaksut ovat harkinnan arvoinen asia:
"Työryhmän mielestä korkeakoulujen lukukausimaksut lisäisivät koulutusviennin mahdollisuuksia. Kysymys korkeakoulujen maksullisuudesta esitetään otettavaksi osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua."
Kokoomuksen sisäinen ristiriita nyt ei sinänsä ole mitenkään ihmeellistä sillä Kokoomus on oman sisäpiirinsä voimasta ottanut askeleita vasemmalle ja liberaalimmaksi perinteiseltä konservatiisemmalta oikeistolinjaltaan. Kokoomus pitää kuitenkin sisällään hyvin paljon vanhakantaista ja neoliberalistista oikeistolaisuutta, niin edustajina, jäseninä kuin kannattajinaankin.
Kuitenkin opiskelijoita kohtaan on kovempia asenteita myös muiltakin tahoilta, kuten käy ilmi esimerkiksi HY:n Tanskasen työryhmän ehdotuksesta. Siis ilmiön ei voi millään oikeutuksella antaa leimautua vain ja ainoastaan Kokoomuksen syyksi, vaan vallitsevassa opiskelijoita kurittavassa mielialassa on merkittävä osansa vanhemmalla ja hyvin toimeentulevalla sukupolvella.
Kaiken kaikkiaan uskon että tärkein asia on kuitenkin se, että lukukausimaksuja vastustetaan kaikissa leireissä lipun väriin katsomatta. Tälläisten ainakin itselleni äärimmäisen tärkeiden kysymysten äärellä uskon, että nyt todellakin vedetään viivaa hiekkaan - sillä sinä olet joko meidän puolella tai meitä vastaan. Tämä on varma tulevaisuuden ruutitynnyri ja toivon ettei kukaan nykyisistä tai tulevista päättäjistä ole tarpeeksi hullu sitä sytyttääkseen.
Omia mielipiteitäni lukukausimaksullisuudesta ja opintojen tukemisesta:
Koulutus tulisi pysyä tässä maassa maksuttomana ja kannatan ehdottomasti niin opintotuen kuin asumislisän nostamista ainakin muiden sosiaalitukia nauttivien tahojen tasalle (työttömät, pakolaiset, eläkeläiset). Vain ja ainoastaan tarkoitusperäisen Suomen sosiaalitukien hyväksikäytön opiskelua varten pyrkisin estämään kokonaan. Esimerkiksi yhä nykyään EU/ETA -maiden kautta työskentelemään tulevat ovat oikeutettuja täyteen sosiaalietuuksiin ja pystyvät työntekijäksi rekisteröidyttyään luovimaan itsensä opintotukeen oikeutetuiksi opiskelijoiksi, vaikka toisaalta vain opiskeluhakuinen oleskelu kieltäisikin kaikki etuudet.
Erityisesti ulkopaikkakunnilla masinoituneen ulkomaisten oppilaiden markkinoidun ja tarkoituksenmukaisen massatuonnin ulkomailta vuoksi olisi järkevää mielestäni, että lukukausimaksut aloitettaisiin tulevina vuosina EU/ETA maiden ulkopuolisten tutkinto-opiskelijoiden kohdalla. Nykyisin koulujen rahoitus tulee opiskelevista opiskelijoista ja valmistuvista opiskelijoista, eikä sillä ole mitään merkitystä onko tätä ilmaista opiskelua nauttimassa suomalainen vai ei. Suomalaiset sen koulutuksen loppujen lopuksi kuitenkin maksavat. Lyhyen aikavälin vaihto-opiskelijat kuitenkin tulisi mielestäni jättää rauhaan. EU/ETA maiden ulkopuolisten opiskelijoiden vuoksi kuitenkin kannustaisin kotimaisia ja ulkomaisia kouluja omalta taholtaan erilaiseen bilateraaliseen tai muuten kannustavaan stipendiaattitoimintaan lahjakkaiden ulkomaalaisten opiskelijoiden tutkinto- ja jatko-opiskeluja varten.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Myrskyisä parisuhde
Matka oli kestänyt jo pitkään ja viimein kun päästiin ohi Etelä-Amerikan niemen päästiin uudelle aavalle merelle. Kohdatessaan ensimmäistä kertaa tämän uuden meren, päätti kapteeni Magalhães antaa merelle arvoisensa nimen “Mar Pacifico”, eli Tyyni valtameri. Uusi nimi symboloi sitä rauhaa ja tyyneyttä, jolla meri otti vastaansa tämän uuden kulkijansa.
Yhden valtaisan Atlantin ylityksen jälkeen tuo yritys ylittää uutta tuntematon merta varmaan tuntui haasteelliselta, mutta siitä huolimatta kapteeni laivoineen uhmasi tuota uutta tuntematon merta mysteerisine haasteineen. Mitä muutakaan merimies voi tehdä kuin uhmata merta? Magalhães kuoli ylittäessään tuota merta ja niin myös me kaikki laitamme itsemme likoon ja otamme riskejä elämän suurella merellä. Parisuhde on yksi elämän suurimmista haasteita. Moni jännittää ja pelkää, osa livistää ja karkaa, muutamat kiertelevät saarelta toiselle vuoroöin, kun taas jotkut saavat viiltää veden pintaa kohtaamatta koskaan kuivaa maata.
Moderni parisuhde koetaan ensisijaisesti olevan kahden ihmisen välisten tunteiden kysymys, mutta ikävä kyllä hyvin helposti parisuhteeseen eksyy pelkkien tunteiden lisäksi paljon muitakin tekijöitä. Ihminen ei pelkkä pieni saari keskellä merellä, vaan mitätön tilkku maata valtaisassa saaristojen verkostossa. Kaiken lisäksi meillä ei ole oppaanamme muita kuin oma mielemme ja sydämemme - ja kaikki karvaat pettymykset ja ikimuistoiset kokemukset.
Puhtaassa suhteessa kaksi ihmistä on toistensa kanssa vain, kun he sitä molemmat itse haluavat. Käytännön todellisuus ei kuitenkaan anna tähän mahdollisuutta, vaan pinnallista syvempi parisuhde rakentuu väistämättä eräänlaiseksi neuvottelusuhteeksi. Parisuhteen yhteiselo ja koordinaatio vaatii sopimuksia, suunnittelua ja tiukkoja neuvotteluja sen suhteen mitä, missä ja milloin parisuhteessa tapahtuu.
Yksilöllistyminen on tuonut mukanaan tarpeen parisuhteen tasa-arvoisuudelle, jossa molemmat yksilölliset ja itsenäiset osapuolet voivat saavuttaa yhteisen kompromissin. Kulutusyhteiskunnan arvojen mukaisesti molempien pitää hyötyä suhteesta – ja jos näin ei ole niin tarpeen vaatiessa kuluttajalla on oikeus reklamoida tuotteen tai vaihtaa kokonaan uuteen. Reklamointi on kuitenkin haastavaa, sillä harvoin saa enää niitä kaikkia vanhoja hyviä ominaisuuksia korvaavassa tuotteessa. Varsin usein haetaan uutta samankaltaista suhdetta eri elementein, mutta kuitenkin aina kohdataan samoja ongelmia.
Parisuhteen vaihtaminen tai lopettaminen ei ole aina ratkaisu, sillä varsinkin omat parisuhde ongelmat kannetaan toisiin suhteisiin mukaan. Ei ole mitenkään epätavallista nähdä erityisesti edellisen suhteiden pahoja puolia korostuneesti seuraavassa suhteessa.
Mutta uppoavaan laivaan ei tulekaan kuitenkaan kenenkään jäädä, sillä parisuhde on perustuu kahden osapuolelle eikä toisen hoivasuhteelle. Äiti on äiti, mutta puoliso on kumppani - eikä mikään holhoava äiti. Hyvin usein me kuitenkin huomaamme ylilyönnit todella myöhään tai vasta kun ne tulevat yllättäen. Kumppanin väkivaltaan, alkoholismiin ja henkiseen epätasapainottomuuteen tottuu kun se kasvaa salakavalasti ja hitaasti - se on kuin sammakko lämpenevässä kattilassa. Piru-parka ei tajua hypätä pois ennenkuin kiehuu elävältä.
Ylilyönnit huomaa usein ensin parisuhteen ulkopuoliset, sitten vasta parisuhteessa olevat.
Yhden valtaisan Atlantin ylityksen jälkeen tuo yritys ylittää uutta tuntematon merta varmaan tuntui haasteelliselta, mutta siitä huolimatta kapteeni laivoineen uhmasi tuota uutta tuntematon merta mysteerisine haasteineen. Mitä muutakaan merimies voi tehdä kuin uhmata merta? Magalhães kuoli ylittäessään tuota merta ja niin myös me kaikki laitamme itsemme likoon ja otamme riskejä elämän suurella merellä. Parisuhde on yksi elämän suurimmista haasteita. Moni jännittää ja pelkää, osa livistää ja karkaa, muutamat kiertelevät saarelta toiselle vuoroöin, kun taas jotkut saavat viiltää veden pintaa kohtaamatta koskaan kuivaa maata.
Moderni parisuhde koetaan ensisijaisesti olevan kahden ihmisen välisten tunteiden kysymys, mutta ikävä kyllä hyvin helposti parisuhteeseen eksyy pelkkien tunteiden lisäksi paljon muitakin tekijöitä. Ihminen ei pelkkä pieni saari keskellä merellä, vaan mitätön tilkku maata valtaisassa saaristojen verkostossa. Kaiken lisäksi meillä ei ole oppaanamme muita kuin oma mielemme ja sydämemme - ja kaikki karvaat pettymykset ja ikimuistoiset kokemukset.
Puhtaassa suhteessa kaksi ihmistä on toistensa kanssa vain, kun he sitä molemmat itse haluavat. Käytännön todellisuus ei kuitenkaan anna tähän mahdollisuutta, vaan pinnallista syvempi parisuhde rakentuu väistämättä eräänlaiseksi neuvottelusuhteeksi. Parisuhteen yhteiselo ja koordinaatio vaatii sopimuksia, suunnittelua ja tiukkoja neuvotteluja sen suhteen mitä, missä ja milloin parisuhteessa tapahtuu.
Yksilöllistyminen on tuonut mukanaan tarpeen parisuhteen tasa-arvoisuudelle, jossa molemmat yksilölliset ja itsenäiset osapuolet voivat saavuttaa yhteisen kompromissin. Kulutusyhteiskunnan arvojen mukaisesti molempien pitää hyötyä suhteesta – ja jos näin ei ole niin tarpeen vaatiessa kuluttajalla on oikeus reklamoida tuotteen tai vaihtaa kokonaan uuteen. Reklamointi on kuitenkin haastavaa, sillä harvoin saa enää niitä kaikkia vanhoja hyviä ominaisuuksia korvaavassa tuotteessa. Varsin usein haetaan uutta samankaltaista suhdetta eri elementein, mutta kuitenkin aina kohdataan samoja ongelmia.
Parisuhteen vaihtaminen tai lopettaminen ei ole aina ratkaisu, sillä varsinkin omat parisuhde ongelmat kannetaan toisiin suhteisiin mukaan. Ei ole mitenkään epätavallista nähdä erityisesti edellisen suhteiden pahoja puolia korostuneesti seuraavassa suhteessa.
Mutta uppoavaan laivaan ei tulekaan kuitenkaan kenenkään jäädä, sillä parisuhde on perustuu kahden osapuolelle eikä toisen hoivasuhteelle. Äiti on äiti, mutta puoliso on kumppani - eikä mikään holhoava äiti. Hyvin usein me kuitenkin huomaamme ylilyönnit todella myöhään tai vasta kun ne tulevat yllättäen. Kumppanin väkivaltaan, alkoholismiin ja henkiseen epätasapainottomuuteen tottuu kun se kasvaa salakavalasti ja hitaasti - se on kuin sammakko lämpenevässä kattilassa. Piru-parka ei tajua hypätä pois ennenkuin kiehuu elävältä.
Ylilyönnit huomaa usein ensin parisuhteen ulkopuoliset, sitten vasta parisuhteessa olevat.
tiistai 26. tammikuuta 2010
Mitä puoluetta sinä äänestäisit?
Kauas ovat karanneet ehdottomat vasemmisto-oikeisto rajat, jotka jakoivat niin politiikkaa, kulttuuria kuin tavalliset arkipäivän tapahtumat kahteen eri leiriin. Nykyään kuitenkin tietoisuuteemme on soluttautunut ja vakiintunut ajatus keskustalaisesta konsensuksesta ja kompromissista. Tällä on niin hyviä kuin huonoja puolia. Ulkoapäin tämä vain todellisuudessa ilmenee niin että vaikka puolueet ja poliikot puhuvat muuta, niin politiikka on silti aina sitä samaa maltillista reaalipoliittista kuravelliä.
Puolueet ovat Suomessakin hiipuneet entistä passiivisempaan suuntaan, jossa puolueet ovat muovautuneet liikkeistä ja eturyhmistä kaiken kansan puolueiksi. Mitään selkeitä linjoja ei ole enää kunnolla havaittavissa ja vaikka ehdokkaat muodollisesti sitoutuvatkin puolueohjelmiinsa, niin tosiasiassa puolueet ovat muuttuneet elitistisen politiikan kentäksi, jolla yksittäinen politiikka vain kerää resursseja ja kannattajakuntaa. Politiikkaa luovat nykyään yksittäiset ihmiset ja puolueiden sisäiset hyvin pienet johtoryhmät. Puolueväki ja ruohonjuuripolitiikka on haudattu. Heikentynyt kenttäväki on silti harvoin hiljaa, mutta heitä harvoin jaksetaan enää kuunnella.
Kaikki tämä on tehnyt politiikkaan vakavasti suhtautumisen vaikeaksi. Parhaiten tähän ongelmaan onkin viime vuosikymmenen aikana panostanut Kokoomus, joka jos kukaan puolueista, on tajunnut politiikan olevan kuin mitä tahansa liiketoimintaa. Markkinointi ja viestintä ovat asian ytimessä. Nykyään olisikin tärkeää huomioida puolueissa, ei pelkästään puolue-ohjelma, vaan myös tämän hetkiset puolueen johtohenkilöt, puolueen nuoret lupaukset sekä kaikkein tärkeimpänä puolueen brändi.
Kansalaisille politiikka on paljolti mielikuviin perustuvaa toimintaa, joten perinteinen asioiden edustaminen koetaan tylsäksi ja harmaaksi. Kulutusyhteiskunta on opettanut meidät vaatimaan voimakkaasti suurta viihdearvoa ympäröivältä ympäristöltämme – ja näin myös poliitikot ja puolueet tulee olla swingaavan cooleja ja kuorrutettu ällönmakealla siirappikuorrutuksella.
Kun tarkastelee puolueita brändien, eli luotujen mielikuvien perusteella, niin olen huomannut muissa ja myös itsessäni, että mielikuvien perusteella voi laatia eri valtapuolueista erilaisia mielikuvia. Nämä mielikuvat kuitenkin vaihtelevat ihmisestä toiseen, mutta uskon että moni tunnistaa ainakin joitakin puolueeseen kuuluvia mielikuvia, kuten:
Vihreät – ekohippi, porvarivihreä, vihreä vallankumous, punavihreä, vihreä, kettutytöt, eläinoikeus, ilmastonmuutos, ekologia, anarkisti, feministi, radikaali, kriittinen sivistyneistö, nuori, kaupunkilainen, nainen
Kokoomus – cool, pop, trendi, markkinatalous, uusliberalismi, porvari, keskiluokka, rikkaat, sijoittajat, yritykset, oikeisto
SDP – punainen, porvari, työläinen, työtön, ammattiliitto, keskiluokka, tasa-arvo
Keskusta – maaseutu, maakunnat, porvari, keskiluokka, kepu pettää aina.
Perussuomalaiset – maahanmuuttokriittinen, lähiöt, kaupunkilainen, konservatiivinen, rasistinen, vanhoillinen, duunari, työtön, köyhät, lähiöbaarit.
Vasemmistoliitto – vasemmisto, kommunistit, radikaalit, punavihreät, duunari, työtön, kriittinen sivistyneistö, kaupunkilainen, tasa-arvo
RKP – liberaali, suomenruotsalainen, ruotsinkielinen
Mielikuvat ovat nykyajan reaalipolitiikan ja kannattajakunnan tärkein taistelukenttä. Julkisuus, media, mielipiteet ja tapahtumat muovaavat jatkuvasti näitä näkemyksiä hämmästyttävänkin nopealla vauhdilla. Joskus kuitenkin jotkin negatiiviset mielikuvat jäävät kiinni, vaikka kuinka sitä yrittää karistaa. Nykyajan politiikko on tuote, jota markkinoidaan ja myydään puolueen resursseilla.
Pepsodent-hymy myy varmasti - Ja jos ette usko, niin kysykään vaikka Stubbilta.
Puolueet ovat Suomessakin hiipuneet entistä passiivisempaan suuntaan, jossa puolueet ovat muovautuneet liikkeistä ja eturyhmistä kaiken kansan puolueiksi. Mitään selkeitä linjoja ei ole enää kunnolla havaittavissa ja vaikka ehdokkaat muodollisesti sitoutuvatkin puolueohjelmiinsa, niin tosiasiassa puolueet ovat muuttuneet elitistisen politiikan kentäksi, jolla yksittäinen politiikka vain kerää resursseja ja kannattajakuntaa. Politiikkaa luovat nykyään yksittäiset ihmiset ja puolueiden sisäiset hyvin pienet johtoryhmät. Puolueväki ja ruohonjuuripolitiikka on haudattu. Heikentynyt kenttäväki on silti harvoin hiljaa, mutta heitä harvoin jaksetaan enää kuunnella.
Kaikki tämä on tehnyt politiikkaan vakavasti suhtautumisen vaikeaksi. Parhaiten tähän ongelmaan onkin viime vuosikymmenen aikana panostanut Kokoomus, joka jos kukaan puolueista, on tajunnut politiikan olevan kuin mitä tahansa liiketoimintaa. Markkinointi ja viestintä ovat asian ytimessä. Nykyään olisikin tärkeää huomioida puolueissa, ei pelkästään puolue-ohjelma, vaan myös tämän hetkiset puolueen johtohenkilöt, puolueen nuoret lupaukset sekä kaikkein tärkeimpänä puolueen brändi.
Kansalaisille politiikka on paljolti mielikuviin perustuvaa toimintaa, joten perinteinen asioiden edustaminen koetaan tylsäksi ja harmaaksi. Kulutusyhteiskunta on opettanut meidät vaatimaan voimakkaasti suurta viihdearvoa ympäröivältä ympäristöltämme – ja näin myös poliitikot ja puolueet tulee olla swingaavan cooleja ja kuorrutettu ällönmakealla siirappikuorrutuksella.
Kun tarkastelee puolueita brändien, eli luotujen mielikuvien perusteella, niin olen huomannut muissa ja myös itsessäni, että mielikuvien perusteella voi laatia eri valtapuolueista erilaisia mielikuvia. Nämä mielikuvat kuitenkin vaihtelevat ihmisestä toiseen, mutta uskon että moni tunnistaa ainakin joitakin puolueeseen kuuluvia mielikuvia, kuten:
Vihreät – ekohippi, porvarivihreä, vihreä vallankumous, punavihreä, vihreä, kettutytöt, eläinoikeus, ilmastonmuutos, ekologia, anarkisti, feministi, radikaali, kriittinen sivistyneistö, nuori, kaupunkilainen, nainen
Kokoomus – cool, pop, trendi, markkinatalous, uusliberalismi, porvari, keskiluokka, rikkaat, sijoittajat, yritykset, oikeisto
SDP – punainen, porvari, työläinen, työtön, ammattiliitto, keskiluokka, tasa-arvo
Keskusta – maaseutu, maakunnat, porvari, keskiluokka, kepu pettää aina.
Perussuomalaiset – maahanmuuttokriittinen, lähiöt, kaupunkilainen, konservatiivinen, rasistinen, vanhoillinen, duunari, työtön, köyhät, lähiöbaarit.
Vasemmistoliitto – vasemmisto, kommunistit, radikaalit, punavihreät, duunari, työtön, kriittinen sivistyneistö, kaupunkilainen, tasa-arvo
RKP – liberaali, suomenruotsalainen, ruotsinkielinen
Mielikuvat ovat nykyajan reaalipolitiikan ja kannattajakunnan tärkein taistelukenttä. Julkisuus, media, mielipiteet ja tapahtumat muovaavat jatkuvasti näitä näkemyksiä hämmästyttävänkin nopealla vauhdilla. Joskus kuitenkin jotkin negatiiviset mielikuvat jäävät kiinni, vaikka kuinka sitä yrittää karistaa. Nykyajan politiikko on tuote, jota markkinoidaan ja myydään puolueen resursseilla.
Pepsodent-hymy myy varmasti - Ja jos ette usko, niin kysykään vaikka Stubbilta.
lauantai 2. tammikuuta 2010
Globaali monikulttuurinen tietoyhteiskunta
Samaan aikaan kun yhteiskuntamme on käynyt läpi kaupungistumisen haasteita on 1980-luvulta alkaen alkanut voimistua jo seuraava suuri yhteiskunnallinen rakennemuutos. Tietoyhteiskunta uusine teknologioineen ja viestintäväleineen on muuttanut massaviestinnän lähemmäksi yksilöä. Voimistuva yksilöllistyminen on ollut osa vielä vaikuttavaa kaupungistumisen rakenteellista muutosta, mutta uusi tietoyhteiskunta on nostanut yksilön, yksilön omat kyvyt ja halut yhteiskunnan keskiöön.
Ihmisten ei ole enää mahdollista vain nauttia tietoyhteiskunnan mahdollisuuksista, vaan koko yhteiskunta on muuttunut painottamaan yksilön välttämättömyyttä osallistua. Meidän kaikkien oletetaan nyt oppivan käyttämään tietokonetta, kännyköitä, GPS, digitaalisia vehkeitä ja muita elektronia härveleitä. Ne onnettomat, jotka ovat vanhaa ikäänsä tai muuhun syy vedoten vältelleet tietoyhteiskunnan murrosta, sotketaan nyt suohon ja kävellään tunteettomasti ylitse. Maailma laukkaa ohitse, eikä onnikkaa tahdo saada sille matkalle.
Yksilöllistymisen ja liberalismin ajatusmaailma näkyy siinä miten voimakkaasti olemme hyväksyneet ajatuksen siitä, että kaikki on loppujen lopuksi omasta itsestä kiinni ja jokainen on oman onnensa seppä. Työn tekemisen pakon muistaa enää vain vanha sukupolvi - se sama sukupolvi, joka hikipisaroillaan on maksanut nykyisen hyvinvoinnin ja muutti maaseudulta kaupunkeihin 50-70 -luvulla. Maaseudulla ei sekatyöläisenä tai maatalousyrittäjänä ansiot lohjenneet todellakaan helposti – kaikki oli niin paljon itsestä kiinni.
Silti huomaamme miten moni vaipuu valinnoiden monimuotoisuudesta epätoivoon. Enää ei saa helppoa tienestiä tehtaasta eikä yrityksestä. Enää ei kelpaa vanha duunari uuteen – tilalle palkataan se nuori monitaituri projektityöläinen, jolle maksetaan harjoittelupalkkaa tai ei aina sitäkään. Työläinen ei ole enää työläinen – vaan oman elämänsä yksityisyrittäjä, joka kilpailee muita yrittäjiä vastaan. Kaikille helppoon elämään tottuneille on onneksi olemassa oma loppumattoman suolan, vehnän ja kultaisten kolikkojen sampo; nimittäin sosiaaliturva. Tosin tämäkin sosiaaliturva on kallistuvassa maailmassa sellainen, että sitä saa vain kun ihminen todella on jo murjottuna maassa ja kaiken oman aineellisen toimeentulonsa menettäneenä.
Monikulttuurinen Suomi
Samaan aikaan vanhat kansalliset, ideologiset ja poliittiset muurit ovat murtuneet. Ihminen ei ole yksin, mutta nationalismin niin karvaasti korostamalla 1900-vuosiluvulla on ollut pakotettu tekemään kontaktia muihin kansallisuuksiin ja kulttuureihin. Niin tietoyhteiskunta, kuin monikulttuurisuus eivät ole vaihtoehtoja, vaan meille pakotettuja ehdottomuuksia. Varsinkin nyky-Helsingissä on nähtävissä tämä tilanne äärimmäisen hyvin. Pakolaiset ja maahanmuuttajat tulvivat alati suurempina massoina suomalaisten keskuuteen muovaten jo hiljalleen muuttuneita kerrostalo- ja elämäntapakulttuureita. Yksi yhteiskunnan suuri murros ei ole edes ohi ja jo saman tien seuraava alkaa.
Suomi on ollut erikoinen teollistuneista maista siinä mielessä, että sillä on ollut kaikkein yhtenäisin yhteiskuntarakenne. Vain vähän etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä – mutta nyt tuo idylli on murtumassa ja me saamme kokea monikulttuurisen yhteiskunnan täydet riemut. Suuren muuton kokeneet ihmiset ovat revitty juuriltaan jo kerran ja nyt heidät revitään uudestaan. Ne onnelliset keskiluokkaistuneet voivat toistaiseksi karata monikulttuurisen yhteiskunnan murrosta paremman väen omistusasuinalueille.
Toistaiseksi on hyvä olla suvaitsevainen omakotitalossa – kuin monikulttuurisessa kerrostalossa. Vuokrakasarmeissa ja opiskelija-asuntoloissa kansainvälisyys ei ole vain poikkeus vaan pikemminkin yleinen tapa. Näissä sulatusuuneissa syntyy uusia hybridiyhteisöjä, sillä nykyisillä toiminta-tavoilla nopeasti monikulttuuristuvilla asuinalueilla ei enää tapahdu integroitumista vaan diffuusioita. Kulttuurit sekoittuvat muodostaen sekakulttuureja, jotka eivät varsinaisesti kuulu enää kumpaakaan kulttuuriin.
Tässä vaiheessa yleensä ylistetään tällaisen sekakulttuurisen ihanuuksia, mutta me unohdamme että tämän matkan tehdäksemme meidän kaikkien on muututtava arvoiltamme, uskoltamme, elämäntavoiltamme ja ajatuksiltamme. Me emme voi valita minkälaisia muotoja nämä sekakulttuurit ottavat, vaan nämä sekoitukset saattavat pitää sisällään niin hyviä kuin huonojakin ominaisuuksia. Sinun on opittava elämään öisin yhteisöissä, joissa öisin on luonnollisin sosialisoitumisaika, koska päivisin on liian kuuma. Vaimosi tulee kyetä näyttämään vartalostaan muille muutakin kuin silmät, etkä enää voi muutenkaan julistaa omia lapsiasi tai vaimoasi omaisuudeksi. He ovat tasa-arvoisia, niin outoa kuin se onkin. Kaikki ominaisuudet tai arvot eivät ole yhteensopivia – joten me väistämättä tulemme kohtaamaan molemmin puolin konflikteja ja kitkaa.
Mutta kenen ehdoilla me sekoitumme keskenämme? Maassa maan tavalla - vai maassa muiden tavoin? Itse uskon että lähtökohta on siinä mikä on vallitseva kulttuuri, eikä tällöin integroitumisen painopistettä voida sijoittaa alkuperäisväestöä vaan pikemminkin vähemmistökulttuureja kohtaan.
Maassa maan tavalla - ja myös muidenkin tavoilla.
LÄHTEET:
Risto Alapuro, Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890 – 1933
Edited Ojala, Eloranta, Jalava; The Road to Prosperity – An Economic History of Finland
Jokinen, Saaristo; Suomalainen yhteiskunta
Ihmisten ei ole enää mahdollista vain nauttia tietoyhteiskunnan mahdollisuuksista, vaan koko yhteiskunta on muuttunut painottamaan yksilön välttämättömyyttä osallistua. Meidän kaikkien oletetaan nyt oppivan käyttämään tietokonetta, kännyköitä, GPS, digitaalisia vehkeitä ja muita elektronia härveleitä. Ne onnettomat, jotka ovat vanhaa ikäänsä tai muuhun syy vedoten vältelleet tietoyhteiskunnan murrosta, sotketaan nyt suohon ja kävellään tunteettomasti ylitse. Maailma laukkaa ohitse, eikä onnikkaa tahdo saada sille matkalle.
Yksilöllistymisen ja liberalismin ajatusmaailma näkyy siinä miten voimakkaasti olemme hyväksyneet ajatuksen siitä, että kaikki on loppujen lopuksi omasta itsestä kiinni ja jokainen on oman onnensa seppä. Työn tekemisen pakon muistaa enää vain vanha sukupolvi - se sama sukupolvi, joka hikipisaroillaan on maksanut nykyisen hyvinvoinnin ja muutti maaseudulta kaupunkeihin 50-70 -luvulla. Maaseudulla ei sekatyöläisenä tai maatalousyrittäjänä ansiot lohjenneet todellakaan helposti – kaikki oli niin paljon itsestä kiinni.
Silti huomaamme miten moni vaipuu valinnoiden monimuotoisuudesta epätoivoon. Enää ei saa helppoa tienestiä tehtaasta eikä yrityksestä. Enää ei kelpaa vanha duunari uuteen – tilalle palkataan se nuori monitaituri projektityöläinen, jolle maksetaan harjoittelupalkkaa tai ei aina sitäkään. Työläinen ei ole enää työläinen – vaan oman elämänsä yksityisyrittäjä, joka kilpailee muita yrittäjiä vastaan. Kaikille helppoon elämään tottuneille on onneksi olemassa oma loppumattoman suolan, vehnän ja kultaisten kolikkojen sampo; nimittäin sosiaaliturva. Tosin tämäkin sosiaaliturva on kallistuvassa maailmassa sellainen, että sitä saa vain kun ihminen todella on jo murjottuna maassa ja kaiken oman aineellisen toimeentulonsa menettäneenä.
Monikulttuurinen Suomi
Samaan aikaan vanhat kansalliset, ideologiset ja poliittiset muurit ovat murtuneet. Ihminen ei ole yksin, mutta nationalismin niin karvaasti korostamalla 1900-vuosiluvulla on ollut pakotettu tekemään kontaktia muihin kansallisuuksiin ja kulttuureihin. Niin tietoyhteiskunta, kuin monikulttuurisuus eivät ole vaihtoehtoja, vaan meille pakotettuja ehdottomuuksia. Varsinkin nyky-Helsingissä on nähtävissä tämä tilanne äärimmäisen hyvin. Pakolaiset ja maahanmuuttajat tulvivat alati suurempina massoina suomalaisten keskuuteen muovaten jo hiljalleen muuttuneita kerrostalo- ja elämäntapakulttuureita. Yksi yhteiskunnan suuri murros ei ole edes ohi ja jo saman tien seuraava alkaa.
Suomi on ollut erikoinen teollistuneista maista siinä mielessä, että sillä on ollut kaikkein yhtenäisin yhteiskuntarakenne. Vain vähän etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä – mutta nyt tuo idylli on murtumassa ja me saamme kokea monikulttuurisen yhteiskunnan täydet riemut. Suuren muuton kokeneet ihmiset ovat revitty juuriltaan jo kerran ja nyt heidät revitään uudestaan. Ne onnelliset keskiluokkaistuneet voivat toistaiseksi karata monikulttuurisen yhteiskunnan murrosta paremman väen omistusasuinalueille.
Toistaiseksi on hyvä olla suvaitsevainen omakotitalossa – kuin monikulttuurisessa kerrostalossa. Vuokrakasarmeissa ja opiskelija-asuntoloissa kansainvälisyys ei ole vain poikkeus vaan pikemminkin yleinen tapa. Näissä sulatusuuneissa syntyy uusia hybridiyhteisöjä, sillä nykyisillä toiminta-tavoilla nopeasti monikulttuuristuvilla asuinalueilla ei enää tapahdu integroitumista vaan diffuusioita. Kulttuurit sekoittuvat muodostaen sekakulttuureja, jotka eivät varsinaisesti kuulu enää kumpaakaan kulttuuriin.
Tässä vaiheessa yleensä ylistetään tällaisen sekakulttuurisen ihanuuksia, mutta me unohdamme että tämän matkan tehdäksemme meidän kaikkien on muututtava arvoiltamme, uskoltamme, elämäntavoiltamme ja ajatuksiltamme. Me emme voi valita minkälaisia muotoja nämä sekakulttuurit ottavat, vaan nämä sekoitukset saattavat pitää sisällään niin hyviä kuin huonojakin ominaisuuksia. Sinun on opittava elämään öisin yhteisöissä, joissa öisin on luonnollisin sosialisoitumisaika, koska päivisin on liian kuuma. Vaimosi tulee kyetä näyttämään vartalostaan muille muutakin kuin silmät, etkä enää voi muutenkaan julistaa omia lapsiasi tai vaimoasi omaisuudeksi. He ovat tasa-arvoisia, niin outoa kuin se onkin. Kaikki ominaisuudet tai arvot eivät ole yhteensopivia – joten me väistämättä tulemme kohtaamaan molemmin puolin konflikteja ja kitkaa.
Mutta kenen ehdoilla me sekoitumme keskenämme? Maassa maan tavalla - vai maassa muiden tavoin? Itse uskon että lähtökohta on siinä mikä on vallitseva kulttuuri, eikä tällöin integroitumisen painopistettä voida sijoittaa alkuperäisväestöä vaan pikemminkin vähemmistökulttuureja kohtaan.
Maassa maan tavalla - ja myös muidenkin tavoilla.
LÄHTEET:
Risto Alapuro, Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890 – 1933
Edited Ojala, Eloranta, Jalava; The Road to Prosperity – An Economic History of Finland
Jokinen, Saaristo; Suomalainen yhteiskunta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
