Nykyajassa esiintyvä sensuuri

Sensuuria ja tabuja elää yhä voimakkaasti rinnallamme vallitsevassa yhteiskunnassamme. Vaikka toisaalta länsimainen liberaali-keskiluokkainen yhteiskunta on globalisaation avulla ulottanut kouransa jokaiseen maailman kolkkaan ja levittänyt länsimaisia vaikutteita, sananvapautta ja arvoliberalismia, niin silti sensuuri elää siellä. Räikeää ja perinteistä sensuuria vastustetaan voimakkaasti ja se on meille ikään kuin punainen viitta, jota me emme yksinkertaisesti voi ohittaa huomaamatta ja hiljaa mielessämme arvostelematta. Ajat muuttuvat ja sensuuri muuttuu aikojen mukana, erityisesti koska asenne sensuuria kohtaan on niin voimakkaan arvolatautunutta. Sensuuri elää länsimaisessa yhteiskunnassa, mutta piilottelee meiltä jossain silmäkulmamme reunassa: tavoissamme, käytännöissämme, mediassa, työssä, koulussa tai jopa ihan ystävien kesken.

Politiikka on klassisesti ollut voimakas sensuurin synnyttäjä kuin myös sensuroinnin kohde. Nykyään monet valtaapitävät tahot vaikuttavat yleensä enemmän epäsuoremmin kuin suoraan omiin toimintoihinsa liittyvään sensuuriin. Sensuurin merkittävin vaikutusalue on juuri informaation luomisen tai käsittelyn alkuvaiheessa, eli itsesensuurissa, kuin sen missään lopullisessa julkituodussa muodossa. Toimittaja voi epäröidä julkaista törkyä paikallisesta rötösherrasta oman henkensä uhalla, kun taas klassisemmin jo julkaistu tuotos tai tuottaja voidaan jälkikäteen joko haastaa oikeuteen, terminoida, ostaa pois tai muuten hankaloittaa tuotoksen levitystä tai vastaavan uudelleen tapahtumista.

Tuotosten leviämistä estetään esimerkiksi Burmassa, jossa on sallittua julkaista kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, mutta vain ja ainoastaan paikallisen sensuuriviraston leikkelemänä. Vastaavien tuotosten uudelleenjulkaisua puolestaan hankaloittaa esimerkiksi Matti Vanhasen nostamat oikeussyytökset entistä tyttöystäväänsä ja tämän julkaisemaa kirjaa vastaan. Burman esimerkki on räikeä esimerkki sensuurista, kun taas Matti Vanhasen esimerkki on kieltämättä näkyvä, mutta toisaalta tuomioiden seurauksena väistämättä itsesensuuria synnyttävä. Kuitenkin voidaan kysyä että missä kulkee raja yksityisyydensuojan ja sensuurin välillä, sillä loppujen lopuksi toisten ihmisten kunnioittaminen ei edellytä pelkästään sanomista vaan ennen kaikkea sanomatta jättämistä.

Se missä yksityisyydensuojan raja nykyään menee mediassa, kytkeytyy usein myös siihen millainen arvostus jonkinlaisella toiminnalla on. Vielä vuosikymmeniä sitten patriarkkarisemmilla ajoilla ulkoministerinämme olisi yhä Ilkka Kanerva, eikä niinkään kiiltokuvapoju Stubb. Länsimaisen median sisäinen arvomaailma ja itsesensuuri on muuttunut vuosikymmeninä muiden markkinatalouksien tapaan entistä enemmän talouden ehtoja noudattavaksi. Tässä mielessä uutisista ja mediasta on tullut demokratian vahtikoiran sijaan entistä enemmän vain eräänlainen viihdemedia kompleksin yksilö. Jos jollain tuotoksella ei ole tarpeeksi potentiaalista lukuarvoa – eli ostopotentiaalia – niin viihdearvoltaan suuremmat uutiset ohittavat ns. tylsemmät uutiset. Myös median keskittyminen yhä harvempien ja yksityisten omistajien käsiin on enemmänkin kannustanut muutosta kohti median markkinavoimistumista. Mediaa hallitsevat muutamat isot mediayhtiöt tai -tahot, jotka käytännössä uutisoivat samoilla asioilla tai jopa tuotoksilla monissa eri medioissa, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomat, Taloussanomat ja Ilta-lehden omistava Sanoma Oyj. Globalisaatio ja markkinavoimistuminen ovat kuitenkin vieneet pohjan totaaliselta paikalliselta monopoliasemalta, kuten esimerkiksi Italian pääministeri Silvio Berlusconin omistama mediakompleksi ei voi estää Berlusconin möhläyksien uutisoinnista kansainvälisessä mediassa. Vastaava paikallisen ja kansainvälisen hyödyn ristiriitaisuus poiki Salman Rushidielle sekä kuolemantuomion että myös kansainvälisen tunnustuksen ja huomion.

Laajan mediakompleksin hallinta kuitenkin synnyttää itsesensuuria myös siinä, että vaikka yksittäisiä ihmisiä ja ryhmittymiä loukattaisiinkaan, niin lehdelle ei missään nimessä ole taloudellisesti kannattavaa loukata potentiaalisia asiakkaitaan tai asiakasryhmittymiä, kuten esimerkiksi varakkaita tai keskiluokkaa. Yhteiskunnallisten tabujen murtaminen valtakunnallisesti on harvoin kannattavaa, vaikka kieltämättä tabuja rikkovat underground ilmiöt saattavat kerätä suurta julkista huomiota. Leimaavaa on kuitenkin, että tabuja murretaan pienen budjetin toiminnalla kuin suuren rahoituksen produktioilla. Esimerkiksi joistakin seksin ja rasismin aspekteista ollaan paljolti hys-hys, joten tällä hetkellä epävirallisemmat ruohonjuuritason mediat ja tuottajat levittävät useimmiten valtavirrasta poikkeavalla tavalla informaatiota. Seurauksena on ollut dokumenttifilmien uusi nousu, performanssit, mielenosoitukset, kannanotot, kuin myös laaja keskustelu Internetin mahdollistamassa sosiaalimedian välityksellä. Esimerkiksi sosiaalimedian käyttöä rasistisesti voi tarkkailla mm. facebookin ”Lukutaidoton maahanmuuttaja tienaa enemmän kuin minä, se VITUTTAA!!" –ryhmässä tai homma-forumilla.

Myöskään ei ole kannattavaa kerätä toiminnallaan itselleen negatiivista huomioarviota, sillä viihdearvollisen median sääntöjen mukaisesti kilpailijat olisivat pian juhlimassa lajitoverinsa raadon ympärillä häpeilemättä ja kursailematta. Google vetäytyi esimerkiksi hiljakkoin Kiinan hakukonemarkkinoilta saaden ihmisoikeusaktivistien ylistykset ja toisaalta negatiivista julkisuutta hakukonekilpailijoilleen Microsoftille ja Yahoolle, jotka tottelevat Kiinan sensuurisäädöksiä. Googlella ei käytännössä ollut hallinnassaan kuin pieni osa Kiinan markkinoista, joten toimenpide oli toisaalta enemmänkin PR-temppu kuin mikään hetkellinen yhteiskunnallisen vastuun pilkahdus. Nykymaailmanmenossa sensuuri tai avoimuus kannattaa vain kun se on kannattavaa.

Valtavassa mediatulvassa voimistuva verkostoituminen Internetin avulla on synnyttämässä parhaillaan eräänlaiseksi laajaksi vastamediaksi itseään sensuroivien suurten mediakompleksien vastapainoksi. Tosin nytkin on Suomessa vallitsevan yhteiskunnan formaalin sensuurin nimissä käynnissä niin lakiehdotuksia ja oikeuskäyntejä, kuin myös lisääntyvää valvontaa viranomaisten taholta universaalia sananvapautta vastaan. Toisaalta sananvapauden rajat ovat alkaneet uhata sellaisia raja-aitoja, joita hyvällä syyllä voidaan kyseenalaistaa olemaan ylittämättä. Uskoisin että olemme edenneet sananvapaudessa kansallisesti parempaan sitten Hannu Salaman ja Juhannustanssien, mutta toisaalta jos yhteiskunta olisi täydellinen, niin emme me alun perin mitään rangaistuksia, lakeja tai sensuuria edes tarvitsisi.