Suomalaisessa yhteiskunnassa ja sosiaalipolitiikassa risteävät kokoajan keskenään köyhyyden erilaiset määritelmät. Ei ole mitenkään tavatonta, että sama raha on toiselle ihmiselle rikkaus ja toiselle köyhyys. Tilastokeskus ja tutkijat määrittelevät usein köyhyyttä tilastollisesti pientuloisuuden, köyhyysrajan, toimeentulon, perusturvan tai vastaavien laskennallisten kriteerien perusteella. Kuitenkaan se ei kerro kaikkea, sillä me kaikki olemme erilaisia ja koemme köyhyyden eri tavalla.
Ennen vanhaan köyhyys oli inhimillistä kurjuutta, nälkää, puutetta ja kärsimystä
Ennen 1960-luvun sosiaaliturvaa valtaosa ihmisistä oli niin köyhiä, että pelkästään hengissä pysyminen oli suurinta mahdollista rikkautta. Työ oli ainoa keino elättää itsensä ja hätätapauksissa lesket ja yksinhuoltajat saattoivat anoa apua pappilasta tai kirkolta. Myös kunnalta saattoi anella ns. kunnan jauhoja leivän leipomiseen.
Työn merkitys oli niin suuri, että vähänkin työikäiset miehet laitettiin aina töihin, jos ei muuta, niin kaivamaan ja täyttämään maakuoppia. 1950- ja 1960-luvulla työsiirtolat työttömille olivat yleisiä ja niissä tehtiin pitkää, raskasta ja päihteetöntä työtä pienellä palkalla. Tyypillisiä työtehtäviä olivat erilaiset maakuntien rakennusurakat ja metsäsavotat.
Myöskään opiskelu ei ollut mikään itsestäänselvyys edes 1960-luvun jälkeen, koska opiskelijan köyhyyttä on aina pidetty väliaikaisena ja vapaaehtoisena. Heillä ei ole ollut oikeutta toimeentulotukeen näihin päiviin saakka. Riippuminen sosiaaliturvan ulkopuolella on näkynyt opiskelijoiden keskuudessa kuitenkin aina hyvin suhteellisesti. Joillakin on ollut työ ja ansiotuloja, säästöjä ja pääomatuloja, oma asunto ja auto, rikkaat ja anteliaat vanhemmat - samalla kun taas toiset nilkuttavat käteen jäävällä parilla kympillä syöden näkkileipää ja kaurapuuroa. Ennen vuotta 1992 opiskelijoiden toimeentulo on ollut pääasiallisesti pelkästään valtion takaamien opintolainojen varassa. Köyhien perheiden vesat ovat aina joutuneet puristamaan nälkävyötä tiukemmalle selviytyäkseen.
Kulutusyhteiskunnan nousu ja tuho
Elintason nouseminen ja kulutusyhteiskunnan vakiintuminen ovat tehnyt meistä turhuuksiin taipuvaisia.
Useimmat hyvinvoinnin aikakaudella syntyneistä tuskin voisivat kuvitella elämää ilman asuntoa, kännykkää, laadukasta ruokaa, herkkuja, alkoholia, tupakkaa, muodikkaita vaatteita, internettiä, tietokonetta, televisiota, baari-iltoja, pullotettua vettä, meikkejä, autoa, sänkyä, tuoleja, tyynyjä, kahvia, teetä, keskuslämmitystä, koneellista ilmastointia, ulkomaanmatkoja, ruotsin risteilyjä, kampaajaa, manikyyriä jne. Lista ihmisille muodostuneista itsestäänselvyyksistä on järkyttävän pitkä.
Me emme ole pelkästään tottuneet korkeaan elintasoon, vaan moni meistä on sisäistänyt kuluttamisen niin syvällisesti, että shoppaamisesta on tullut kaikenikäisten hyve ja harrastus. Kuluttamisesta ei ole tullut pelkästään huvi ja elämän tarkoitus, vaan jopa kansalaisvelvollisuus.
Nykyaika ja taattu toimeentulo
Pelkästään suomalainen perustoimeentuloturva määritellään niin, että välttämättömien menojen jälkeen (vuokra, sähkö, vesi, saunavuorot, autopaikka) on yksin asuvalla 461,05 euroa. Tämän lisäksi toimeentuloturva takaa ilmaisen terveydenhuollon, ilmaiset lääkkeet sekä harkinnanvaraisesti melkein mitä tahansa (ruokaa, tarvikkeita, televisio, digiboxi, vaatteita, lehtiä, puhelin, huonekaluja, tietokone, pesukone jne.). Käytännössä Helsingissä yksin asuvalle tämä tarkoittaa lähestulkoon automaattisesti yli 1000 euron tuloja.
461,05 euroa ylimääräistä rahaa kulutettavaksi on todella iso raha. Se on iso raha minulle. Se on iso raha monelle. Se on varmaan iso raha myös sinulle, hyvä lukija.
Useimmille se ei silti riitä mihinkään. Raha vain kuluu ja katoaa.
Kumma kyllä.
Lähteet:
http://www.taloussanomat.fi/tyomarkkinat/2009/09/07/katso-ketka-kaikki-ovat-pienituloisia/200919503/12
http://www.stm.fi/toimeentulo/tuet_ja_etuudet/toimeentulotuki
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti