Vapaat markkinat

”Jos ei sinun tee mieli työ tekemän, niin ei sinun syömänkään pidä”, sanoo vanhan kansan sanonta. Kansallinen mentaliteetti ei ole paljoa näiltä ajatuksilta muuttunut. Me jaksamme kuvitella että ahkerat ja rehelliset perivät maan, mutta todellisuus on niin karu että me emme halua uskoa sitä todeksi. Maamme on tuhlaajapoikien luvattu maa, senhän jo todistaa laina-asunnot, laina-asuntojen pihalla seisovat velka-autot ja taskuissa pullottavat kytkykauppakännykät.

Lama tulee ja lama menee, mutta markkinatalous voittaa aina. Lama on normaalia suhdannevaihtelua markkinataloudessa ja onhan se luonnollista että krapula seuraa humalaa. Viime laman sotkut ehdittiin jo melkein siivota, kun jo uudet massalomautukset ja saneeraukset on jo kuulutettu jälleen työntekijöille. Hanskat naulaan ja ovesta ulos käy tie. Viime laman sotkuja ei varsinaisesti missään vaiheessa korjattu, vaan ne oikeastaan lakaistiin maton alle. 90-luvun laman seurauksena meille jäi iso joukko kouluttamattomia perusduunareita vaille työpaikkaa. Lamaa seurannut nousukausi on enimmäkseen työllistänyt kasvanutta palvelusektoria ja ennen kaikkea kouluttautunutta työvoimaa. Moni työttömäksi jäänyt on syrjäytynyt ja ajautunut työttömyysloukkuun. Liika vapaa-aika, turhautuneisuus ja eriytyminen työelämästä ovat ajaneet heidät pois nykynormeilla hyväksyttävästä kunniallisesta elämästä - eli työorientoituneesta elämästä. Vajaakuntoisia ei palkata, eikä haluta. Kuka nyt alkoholisteja, selkävaivaisia, kotiäitejä, pitkäaikaistyöttömiä, resupekkoja jne. haluaisikaan töihin, varsinkin jos on työnantajan markkinat ja vaihtoehto on kiiltokuvahymyilevä poika/tyttö värikkäine CV:neen.

Niin hyvässä kuin pahassa työttömät ovat kuitenkin kohdanneet paljon hengen heimolaisia ja he miehittävät nyt lähiöiden baareja. Moni on varmaan voinut havaita omalla asuinalueellaan olevien pikku kuppiloiden, baarien ja kapakoiden hämyisän riehakkaan elämää. Näitä kovan onnen sankarien olohuoneita löytyy, joka ostarilta tai korttelin kulmalta ja ne lisääntyvät harmaan laman sateesta kuin sienet sateella. Heitä on yritetty siirtää pois kortistosta kouluttamalla, kursseilla tai työntämällä työttömyyseläkkeellä. Heidän poistumansa on hidasta ja tuskallista. Viinan verotusta pitäisi laskea roimasti tai nostaa jyrkästi, niin eiköhän tuo luonnollinen poistuma kasvaisi joko kotoisesti kossun voimin tai trokatun myrkkyviinan avulla.

Olemme parhaillaan taantumassa matkalla kohti lamaa. On mielenkiintoista ja pelottavaa nähdä minkälainen rakennemuutos yhteiskunnassamme jälleen tapahtuu. Tähän mennessä muualla Euroopassa rakennustyömiehille on luvassa ei-oota ja siirtotyöläisille jätetyt paskaduunit ovat alkaneet täyttyä jälleen kotimaisella työvoimalla. Mutta tilanne onkin täysin eri täällä hyvinvointivaltion rippeitä vaalivassa pohjolassa. Työttömyysturva on kaksiteräinen miekka, joka toisaalta ehkäisee suuresti syrjäytymisen vaaraa, mutta samalla estää työelämän epämiellyttävimpien työtehtävien työllistymisen yksinkertaisesti sen seikan vuoksi että saman palkan saat vaikka et mitään tekisikään. Maahanmuuttajien työllistymismahdollisuudet todennäköisesti heikkenevät entisestään ja sekös lietsoo maahanmuuttokriittisiä asenteita entisestään.

Kissoista

Katselen omaa pientä kissaani. Sen sulavaa ja vapaata liikettä, niin fyysisesti kuin henkisesti. Se nauttii elämän tarjoamista houkutuksista, mutta osaa samalla vaatia huomiota kun sitä kaipaa ja vetäytyä jonnekin nurkkaan kun kaipaa sitä. Ihmisen omistama, neljän seinän sisällä, ruokkivan käden varassa ja hihnoissa ulos vietäessä.
Alistanko tuota raukkaa pientä eläintä? Se on kai kyse näkökulmasta enemmänkin. Yhtälailla kissa ei halutessaan anna minun nukkua, työskennellä, lukea tai itse asiassa tehdä oikeastaan mitään kunnes hän on saanut oman tarpeensa täytetyksi. Yöllä tulee käpälää suuhun, jos nyt kissa-neidillä saattaa alkaa yöllä hieman nälättämään tai jos on hätä kädessä niin ei tarvitse kuin "Miaaauu, Miaauuu-uuuuuu!", niin sillä samalla hetkellä juostaan apuun. Ehkä meidän välillämme on eräänlainen sopimus; molemminpuolisten etujen yhteenliittymä. Minun pitää ruokkia, kaitsea, hoitaa, hoivata, siivota, korjata, suojella, ohjata, valvoa --- hmmmmmm-mm. Ja mistä hyvästä? Kissa tulee silloin tällöin ja itselleen sopivalla hetkellä syliisi polkemaan ja alkaa hiljaa hurisemaan kuin pieni karvainen moottori.

Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä että meillä ihmisillä taitaa olla sopimuksen huonompi puoli. Mutta mitä minä sanomaan suloisen kissan omistajana muuta kuin, että ihminen tekee hyvin paljon sen eteen, että on joku, jota helliä ja rakastaa ... ja joka rakastaa ja hellii sinua takaisin. =) Kun miettii parisuhteiden kompleksisuutta, niin alan ymmärtämään myös mistä on hahmottunut mielikuva kissoista yksinään asuvien ihmisten seuralaisina. Kissa on hyvin suorasukainen, eikä vaadi mitään monimutkaisia uhrirituaaleja tai valtataisteluita saavuttaakseen tyytyväisyyden. Minä rapsutan sinua ja sinä rapsutat minua.

Kirjoittaja juo parhaillaan höyryävän kuumaa kissanminttuteetä. On myöhä ilta ja pieni lamppu valaisee huonetta. Kissa haistaa kissanmintun ja käy ylikierroksilla kuin moottoroitu jojo. Silitän hurisevaa pikku kissaa ja sen pienen hetken tuntuu että maailmassa on kaikki hyvin. Rakkautta on rapsuttaa korvan takaa...

Uusi Askel

Perustin sitten blogin. Olin suunnitellut tehdä niin, olin ajatellut tehdä niin ja olin meinannut tehdä niin. Mutta, noh... siinähän käy miten aina käy. Suuret luulot pienellä miehellä, mutta loppujen lopuksi aivan liian vähän tekoja. Kuitenkin tässä ollaan. Yksi askel eteenpäin. Mutta miksi... ?

1) Itsensä ilmaiseminen. Mieleni omien pienien monologien esiintuominen.
2) Tulevaisuuden ambitiot. Kokemus sisällöntuotantoa ajatellen.
3) Herännyt yhteiskunta kriittisyyteni, sekä kiinnostus politiikkaa kohtaan.

Toivon että blogini auttaa minua kuuntelemaan itseäni paremmin ja reflektoimaan omaa itseäni, mutta toisaalta en toivo tämän jäävän surkuteltavaksi monologiksikaan. Toivon saavuttavani kuulijakuntaa; mielellään suopeaa sellaista.

Kävin eilen työhaastattelussa Amnestylla, ja minut kutsuttiin jatkohaastatteluun. Jännittää. Pelottaa. Huolestuttaa. Innostuttaa. Haltioi.
Tämä olisi iso askel eteenpäin. Niin urasuunnitelmissani, ambitioissani kuin myös palkassani. Kuinka pitkiä ja kestäviä ovat nykyaikaisen post-fordistisen yhteiskunnan työsuhteet. Onko oikein tavoitella jotain parempaa, vai leimaako toiset ajatukset ja ympärilleen katselu ihmisen. Onko ihmisellä oikeutta katsoa onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen?