Onnellinen possu

Olisitko mieluummin onnellinen possu vai onneton Sokrates?

Kysymys on yksinkertainen, vaihtoehtoja vain kaksi. Vastaukset vaihtelevat ihmisestä riippuen kuitenkin yllättävän jyrkästi. Jonkun mielestä on itsestään selvää, että onnellisena on parempi olla, kuin onnettomana. Toiset taas näkevät kysymyksen enemmänkin asetelmana, jossa he voivat olla joko viisas Sokrates tai pelkkä pahainen possu. Kysymys siis itse asiassa luo meille hämäyksen, jonka kautta voimme havaita tapaamme tulkita ympäristöä ja mitä me oikeastaan haluamme. Yhdelläkään yksinkertaisella kysymyksellä ei todellisuudessa ole vain kahta vastausta, sillä syyt vastausten takana vaihtelevat niin lukuisasti kuin vastaavia ihmisiä on. Ihmisen psyyke ja ajatukset ovat pohjaton kaivo, mielen loputon syöveri, joka tarjoaa enemmän tuloksia kuin yksikään matemaattinen logiikka voisi ikinä tuottaa.

Meissä jokaisessa asuu pieni possu. Onni on ihanaa ja onni on tavoiteltavaa. Mitä enempää me voisimme elämältä tavoitella? Onnea on samaan aikaan monenlaista ja runsaasti, kuin myös niukalti ja vähän. Me itse luomme oman onnemme omien valintojemme kautta ja me voimme vastaanottaa lopputulokset, niin pessimistisesti tai positiivisesti kuin haluamme. Me itse määrittelemme oman onnemme. Onni on kuitenkin kranttu elukka, jonka käytös on toisinaan kuin heittäisi helmiä sioille. Yksi onni ei kestä ikuisesti.

Meidän sisäinen possumme on tunteemme ja intuitiomme, joka kirmaa vapaana metsissä ja niityillä. Sokrates on sisäinen järkemme ja logiikkamme, joka ohjaa, johtaa ja rakentaa maailmoja järjen temppeleissä. Ihmisinä me emme ikinä voi kääntää selkäämme kummallekaan näistä sisäisistä piruistamme. Tunne ja järki elävät samassa ruumiissa. Se on meidän kirouksemme - ja siunauksemme.

Niin moni meistä tavoittelee keskitietä onnen ja järjen välillä, eräänlaista välitilaa, sopusointua kahden toisilleen negatiivisen energian välillä. Näiden kahden liitto ei ole järjen diktatuuri, eikä viettien valtakunta – vaan yksinkertaisesti sisäinen rauha.

Sisäinen rauha muodostuu itsemme, ajatustemme, halujemme, toiveiden ja unelmien kautta. Tie kahden ristiriitaisen välillä on kuitenkin vaikea ja ankara. Me kamppailemme sisäisen rauhan ajatuksen kanssa ja silti me sorrumme ylilyönteihin, liialliseen antautumiseen viettien pauloihin tai järjen totaaliseen ylivaltaan.

En jaksa. Haluan vain olla. Tässä ja nyt.

Possu ja Sokrates. Onnellinen onnettomuudessa. Onneton onnessa.

Viisaat sanat mielessä. Naskipossuna mutalätäkössä.

Yksi kypsä possu. Yksin – tai kaksin. ;)

Kampuksen kauniit & rohkeat

Askeleet akateemisen maailman portailla ovat tuttuja – olenhan niitä jo vuosia astellut asian jos toisen perässä. Nyt tilanne on kuitenkin erilainen, sillä olen todellakin viimein yksi niistä harvoista ja valituista. Olen privilegioitu päästessäni opiskelemaan Helsingin Yliopiston Valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja suuri virstapylväs on nyt minulla viimein saavutettu. Tuntuu kuin koulu ei olisi mitään sen loputtoman pääsykoeviidakon jälkeen ja tajuan viimein löytäneeni oman eldoradoni.

Eeppiset löytöretket kuitenkin jatkuvat yhä edelleen kampuksella ja omassa mielenmaisemissani. Huomasin joskus kadehtivani UniCafen kampuksella kaikkia niitä satoja ja satoja opiskelijoita, jotka söivät kanssani samassa salissa. Viisaat ja älykkäät, kauniit ja rohkeat, siinä he viimein ovat ja he ilkkuvat minulle tuolle akateemisella aurallaan. Ajattelin, että ulkokuori pettää ja kaikkien näiden hahmojen sisuksissa sykkii todellinen nerokkuus, mutta todellisuudessa olen ollut niin oikeassa kuin väärässä. Keskustayliopisto todellakin on korostetusti kauniiden ja rohkeiden maailma kauniiden ja rohkeiden nuorten tyyssija, sillä pukeutumiseen ja viimeistelyyn panostetaan sillä asteella, että heikompaa heikottaa. Paineet kasautuvat ja sosiaalinen hierarkia iskee kuin voimakas hyökyaalto päälle. Keskinkertaisilla ja normaaleilla ihmisillä syntyy keskustakampuksella herkästi varustelukierre voidakseen edes näyttää siistiltä ja asialliselta.

Todellisuudessa kuori pettää, sillä ne ikuiset ja samat karikatyyrit ja ihmisluonteet seuraavat kampuksella kuin muuallakin maailmassa. On hölmöjä, bilettäjiä, päihderiippuvaisia, bimboja, fruittareita, pissiksiä, skeittareita, keskenkasvuisia, kauhukakaroita ja muita – ah, niin siunattuja – onnellisia tietämättömiä. Sieluttomia.

Tämän tajutessaan tulee vakavasti ihmetelleeksi miten nämä ihmiset ovat onnistuneet pääsemään huippurajoista läpi tähän huippuyliopistoon. Kaiken kaikkiaan me kaikki olemme ihmisiä, niin yliopistolla kuin muuallakin. Syvempi tutustuminen yliopiston elämään saa ne sosiaalisen hierarkian hyytävän kauniit tyylikkyyden ja trendikkyyden piikit väistymään todellisen intellektuaalisuuden löytymiseen.

En löydä pelkkiä esteettisen kauniita vartalomuotoja, huoliteltuja olemuksia tai pinnallisia ajatuksia - vaan löydän viimein tuolta massasta todellisia sieluja. Löydän sieluja, joilla on todellista syvyyttä.

Tänään löydän ja huomenna kadotan?

Ken tietää, minne tuulet vievät.

Matka jatkuu…