Maahanmuuttokeskustelu tulee, oletko valmis?

Vihdoin ja viimein maahanmuuttokeskustelu alkaa avautumaan myös muiden puolueiden kuin Perussuomalaisten aloitteesta. Valtavirran lehdistö ja julkisuusarvo tälle keskustelulle on myös noussut, sillä yleiset kannanotot, mielipiteet ja artikkelit ovat saaneet entistä enemmän huomioarvoa.

Vihreät vetävät jännittävästi yhä tiukkaa liberaalia tasa-arvoa, kuten käy ilmi Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturin uusimmasta kannanotosta:

"Seuraavissa vaaleissa sekä äänestäjien että median on syytä olla tarkkana. Median pitää seurata millaisia ehdokkaita puolueet ottavat listoilleen. Varsinkin niiden äänestäjien, jotka arvostavat humaania ja avarakatseista politiikkaa ei tule äänestää sellaista puoluetta joka on ottanut yhdenkin niin sanotun maahanmuuttokriitikon listalleen. Vain näin voidaan painostaa puolueita siihen, että niiden ei kannata flirttailla maahanmuuttovihan kanssa tai ottaa listalleen tällaisia ehdokkaita. Vihreät ei hyväksy vihapuheita emmekä ota ehdokkaiksi rasisteja tai minkään sortin maahanmuuttokriitikkoja."

Vihreät peräytyvät yhä "monikulttuurisuus on rikkaus" -retoriikkaansa ja linjan rikkojia halveksutaan ja väheksytään ankarasti. Tuntuu typerältä, kun tietää miten moni pohjimmiltaan Vihreitä sympativoivista tai Vihreistä eivät ole mielissään siitä miten Vihreät ovat vastaanottaneet roolinsa maahanmuuttokeskustelun toisessa ääripäässä. Teknisesti Perussuomalaiset ovat itse legitimoineet omaa asemaansa korostamalla konfliktia maahanmuuttokeskustelussa juuri erityisesti Vihreiden kannanottoja, mielipiteitä tai edustajia vastaan ja Vihreät ovat ehdon tahdoin päätyneet korostamaan omaa ääripäätänsä erottuakseen Perussuomalaisista. On syntynyt tilanne jossa Perussuomalaisten on vaikea osoittaa myöntyväisyyttä ja toisaalta Vihreiden kritiikkiä maahanmuutosta.

Tosiasia on että tilanne synnyttää niin paljon tunteita aitojen molemminpuolin, että minkäänlainen rakentava keskustelu on haudattu tämän ääripäiden väittelyn väliltä. Pelkästään maahanmuuttokeskustelun käsitteiden merkitykset ovat menneet yhdellä jos toisella sekaisin, sillä maahanmuuttajat, turvapaikanhakijat, ulkomaalaiset, suomalaiset ja pakolaiset menevät välillä ties miten päin sekaisin. Maltilliset ja ääripäiden väliin putoavat tahot yrittävät nostaa päätään tuoden omia mielipiteitään näkyviin, mutta nämä kaksi ääripäätä jyräävät ne joko armotta alleen tuomitsemalla ne tai muuten varastavat julkisen huomion entistä mehukkaampien lausuntojen avulla. En näe mitään pahaa Kokoomusnuorten Ville Rydmanin taannoisissa puheissa, vaikka vastaavasti Paavo Väyrysen puheet jäivät ilman selkeää totuuspohjaa. Veltto Virtasen Hottentotti -laulut nyt muuten vain mehustelevat julkisuusarvollaan ja ovat täysin poliittisesti arvotonta sisältöä. Suurimmilta osin poliittikkojen lausunnot maahanmuuttopolitiikasta ovat jääneet vältteleviksi ja varovaisiksi - ainoastaan rasisminvastaisuutta torutaan tarjoamatta keskustelulle yhtään uutta näkemystä. Perussuomalaisten, Vihreiden, Jussi Halla-Ahojen ja Panu Laturien ilmaantuminen politiikan kentälle on kuitenkin hyvä ilmiö, sillä he kaikki kanavoivat mielipiteitä ja purkavat yhteiskunnan pinnan alle kasautuneita ristiriitoja.

Todellisuus on että turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten vastaanottaminen, eikä perheidenyhdistäminen ole Suomelle mitenkään taloudellisesti eikä yhteiskunnallisesti positiivinen asia. Tänne saapuville tilanne kuitenkin saattaa olla kuoleman tai elämän kysymys, kun taas joillekin pelkästään mahdollisuus parempaan elintasoon tai sosiaalijärjestelmän hyväksikäyttöön.Erityisesti tänne lopulta vastaanotetuilla tilanne on huomattavasti parempi. Usein kuitenkin turvapaikanhakijoiden tilanne on epätoivoisempi ja epäselkeämpi - mitä sekoittaa voimakkaasti se tosiasia miten turvapaikkakeskukset ovat enemmänkin suuria motelleja, missä turvapaikanhakijoilla ei ole virikkeitä saati tekemistä. He vain odottelevat myöntävää tai kielteistä vastausta.

Kansantaloudellisesti työttömien ulkomaalaisten tuominen maahan elämään sosiaalituella ei ole missään nimessä kannattavaa toimintaa. Työllistyminen on hankalaa puhumattakaan siitä, että erilaiseen yhteiskuntaan integroituminen vaatii yhteiskunnalta jo nyt ponnisteluja. Ongelmaksi muodostuu myös saavutetun aseman helppous ja yksinkertaisuus - integroitumista toivotaan, mutta ei edellytetä. Kotoutumistuet ja avustukset järjestetään automaattisesti heidän puolestaan, kun taas työvoimatoimistoon saa tulkin vain ja ainoastaan ensimäiselle käynnille. Kotoutumissuunnitelma itsessään laaditaan vain korkeintaan kolmelle ensimäiselle vuodelle - ja sekin on vain optionaalinen suunnitelma. Kielikursseja ja kursseja järjestetään, mutta hyvin usein ne ovat epätehokkaita erityisesti juuri haluttomuuden takia.

Tuet erityisesti lapsiperheellisille nousevat Suomessa sosiaalipolitiikan ansiosta korkeaksi, kuten voi todeta MOT-ohjelman tilastoista, puhumattakaan yleisesti sosiaalipolitiikasta, mikä ei kannusta työllistymään matalapalkkaisiin töihin. Sekä pakolaisille että maahanmuuttajille sosiaalivirasto antaa herkästi ja runsaasti toimeentulotukea perustuen oikeutetusti siihen ettei heillä ole olemassaolevia tukiverkostoja Suomessa, kuten esimerkiksi kanta-suomalaisilla. Liian helposti kuitenkin nousee vaihtoehdoksi sosiaalitukien varaan jääminen ja vain selektiivinen integroituminen. Ongelmaa sosiaalitukien kanssa ei saisi siis missään nimessä yhdistää maahanmuuttopolitiikkaan, sillä ongelma on sosiaalipolitiikassa ja sen epäyhdenmukaisuudessa. Suomen sosiaalipolitiikka on rakennettu periaatteelle "kansalaisen paras", mutta jatkuva halu kiristää ja muokata sitä eri suuntiin on luonut siitä kaikessa sosiaalisessa tasa-arvoisuudessaan sosiaalisesti epäoikeudenmukaisen.

Maahanmuuttajien ja Suomessa olevien ulkomaalaisten tilanne puolestaan on laidasta laitaan voimakkaammin häilyvä. Heidän syynsä olla, mennä ja tulla ovat äärimäisen moninaiset, joten heitä on äärimmäisen hankala niputtaa millään lailla yhteen. Ns. maahanmuuttajien terminen tarkoitus on kuitenkin tarkoituksella tulla ja jäädä Suomeen, kun taas esimerkiksi monilla EU-kansalaisilla ei ole Suomessa mitään halua ruveta maahanmuuttajaksi vaikka olisivatkin asuneet Suomessa vuosikymmeniä. Erikoisinta on kuitenkin se havaitsemani tekijä, että mitä hankalampi prosessi on ollut päästä Suomeen ja osaksi sen sosiaalijärjestelmää, niin sitä suuremmin arvostaa sitä ja on valmis työskentelemään integroituakseen. Passiivisuus ruokkii passiivisuutta ja aktiivisuus luo aktiivisuutta. Kun kaikki tulee valmiina kuin Manulle eväät niin se ei todellakaan kannusta itse toimimaan - tarvitaan ohjausta, ei paapomista. Myös hallinto tajuaa tämän ja siksi se pyrkiikin voimakkaasti aktivoimaan, eli kotouttamaan uusia kansalaisia yhteiskuntaansa. Asiasta esiin noussut voimakkaat ristiriidat kuitenkin mielestäni osoittavat, että nämä pyrkimykset eivät ole tarpeeksi. Minun mielestäni siinä ei ainakaan ole tarpeeksi.

Tämä ei ole helppo aihe ja se varmaan jakaa mielipiteitä - niinkuin se hajoittaa parhaillaan rivejä suuremmalla mittakaavalla puolueiden ja eri julkisuuden välineiden välityksellä. En ehkä ilmaissut kaikkea niin antaumuksellisesti ja selkeästi kuin haluaisin, mutta kirjoitan sitten lisää myöhemmin tai kun joku kommentoi. On jotenkin niin vaikeaa kirjoittaa asiasta, jossa ei saa olla kriittinen eikä toisaalta myötäilijäkään. Teitpä mitä hyvänsä niin silti sinä tässä aiheessa astelet väistämättä jonkun varpaille. Ehkä siksi juuri tarvitsemmekin miinanraivaajia, jotka uskaltavat puhua ja sanoa, niin hyvässä kuin pahassa - mutta silti sitä yhteistä rakentaen ja miinoja purkaen.

Nykyajassa esiintyvä sensuuri

Sensuuria ja tabuja elää yhä voimakkaasti rinnallamme vallitsevassa yhteiskunnassamme. Vaikka toisaalta länsimainen liberaali-keskiluokkainen yhteiskunta on globalisaation avulla ulottanut kouransa jokaiseen maailman kolkkaan ja levittänyt länsimaisia vaikutteita, sananvapautta ja arvoliberalismia, niin silti sensuuri elää siellä. Räikeää ja perinteistä sensuuria vastustetaan voimakkaasti ja se on meille ikään kuin punainen viitta, jota me emme yksinkertaisesti voi ohittaa huomaamatta ja hiljaa mielessämme arvostelematta. Ajat muuttuvat ja sensuuri muuttuu aikojen mukana, erityisesti koska asenne sensuuria kohtaan on niin voimakkaan arvolatautunutta. Sensuuri elää länsimaisessa yhteiskunnassa, mutta piilottelee meiltä jossain silmäkulmamme reunassa: tavoissamme, käytännöissämme, mediassa, työssä, koulussa tai jopa ihan ystävien kesken.

Politiikka on klassisesti ollut voimakas sensuurin synnyttäjä kuin myös sensuroinnin kohde. Nykyään monet valtaapitävät tahot vaikuttavat yleensä enemmän epäsuoremmin kuin suoraan omiin toimintoihinsa liittyvään sensuuriin. Sensuurin merkittävin vaikutusalue on juuri informaation luomisen tai käsittelyn alkuvaiheessa, eli itsesensuurissa, kuin sen missään lopullisessa julkituodussa muodossa. Toimittaja voi epäröidä julkaista törkyä paikallisesta rötösherrasta oman henkensä uhalla, kun taas klassisemmin jo julkaistu tuotos tai tuottaja voidaan jälkikäteen joko haastaa oikeuteen, terminoida, ostaa pois tai muuten hankaloittaa tuotoksen levitystä tai vastaavan uudelleen tapahtumista.

Tuotosten leviämistä estetään esimerkiksi Burmassa, jossa on sallittua julkaista kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, mutta vain ja ainoastaan paikallisen sensuuriviraston leikkelemänä. Vastaavien tuotosten uudelleenjulkaisua puolestaan hankaloittaa esimerkiksi Matti Vanhasen nostamat oikeussyytökset entistä tyttöystäväänsä ja tämän julkaisemaa kirjaa vastaan. Burman esimerkki on räikeä esimerkki sensuurista, kun taas Matti Vanhasen esimerkki on kieltämättä näkyvä, mutta toisaalta tuomioiden seurauksena väistämättä itsesensuuria synnyttävä. Kuitenkin voidaan kysyä että missä kulkee raja yksityisyydensuojan ja sensuurin välillä, sillä loppujen lopuksi toisten ihmisten kunnioittaminen ei edellytä pelkästään sanomista vaan ennen kaikkea sanomatta jättämistä.

Se missä yksityisyydensuojan raja nykyään menee mediassa, kytkeytyy usein myös siihen millainen arvostus jonkinlaisella toiminnalla on. Vielä vuosikymmeniä sitten patriarkkarisemmilla ajoilla ulkoministerinämme olisi yhä Ilkka Kanerva, eikä niinkään kiiltokuvapoju Stubb. Länsimaisen median sisäinen arvomaailma ja itsesensuuri on muuttunut vuosikymmeninä muiden markkinatalouksien tapaan entistä enemmän talouden ehtoja noudattavaksi. Tässä mielessä uutisista ja mediasta on tullut demokratian vahtikoiran sijaan entistä enemmän vain eräänlainen viihdemedia kompleksin yksilö. Jos jollain tuotoksella ei ole tarpeeksi potentiaalista lukuarvoa – eli ostopotentiaalia – niin viihdearvoltaan suuremmat uutiset ohittavat ns. tylsemmät uutiset. Myös median keskittyminen yhä harvempien ja yksityisten omistajien käsiin on enemmänkin kannustanut muutosta kohti median markkinavoimistumista. Mediaa hallitsevat muutamat isot mediayhtiöt tai -tahot, jotka käytännössä uutisoivat samoilla asioilla tai jopa tuotoksilla monissa eri medioissa, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomat, Taloussanomat ja Ilta-lehden omistava Sanoma Oyj. Globalisaatio ja markkinavoimistuminen ovat kuitenkin vieneet pohjan totaaliselta paikalliselta monopoliasemalta, kuten esimerkiksi Italian pääministeri Silvio Berlusconin omistama mediakompleksi ei voi estää Berlusconin möhläyksien uutisoinnista kansainvälisessä mediassa. Vastaava paikallisen ja kansainvälisen hyödyn ristiriitaisuus poiki Salman Rushidielle sekä kuolemantuomion että myös kansainvälisen tunnustuksen ja huomion.

Laajan mediakompleksin hallinta kuitenkin synnyttää itsesensuuria myös siinä, että vaikka yksittäisiä ihmisiä ja ryhmittymiä loukattaisiinkaan, niin lehdelle ei missään nimessä ole taloudellisesti kannattavaa loukata potentiaalisia asiakkaitaan tai asiakasryhmittymiä, kuten esimerkiksi varakkaita tai keskiluokkaa. Yhteiskunnallisten tabujen murtaminen valtakunnallisesti on harvoin kannattavaa, vaikka kieltämättä tabuja rikkovat underground ilmiöt saattavat kerätä suurta julkista huomiota. Leimaavaa on kuitenkin, että tabuja murretaan pienen budjetin toiminnalla kuin suuren rahoituksen produktioilla. Esimerkiksi joistakin seksin ja rasismin aspekteista ollaan paljolti hys-hys, joten tällä hetkellä epävirallisemmat ruohonjuuritason mediat ja tuottajat levittävät useimmiten valtavirrasta poikkeavalla tavalla informaatiota. Seurauksena on ollut dokumenttifilmien uusi nousu, performanssit, mielenosoitukset, kannanotot, kuin myös laaja keskustelu Internetin mahdollistamassa sosiaalimedian välityksellä. Esimerkiksi sosiaalimedian käyttöä rasistisesti voi tarkkailla mm. facebookin ”Lukutaidoton maahanmuuttaja tienaa enemmän kuin minä, se VITUTTAA!!" –ryhmässä tai homma-forumilla.

Myöskään ei ole kannattavaa kerätä toiminnallaan itselleen negatiivista huomioarviota, sillä viihdearvollisen median sääntöjen mukaisesti kilpailijat olisivat pian juhlimassa lajitoverinsa raadon ympärillä häpeilemättä ja kursailematta. Google vetäytyi esimerkiksi hiljakkoin Kiinan hakukonemarkkinoilta saaden ihmisoikeusaktivistien ylistykset ja toisaalta negatiivista julkisuutta hakukonekilpailijoilleen Microsoftille ja Yahoolle, jotka tottelevat Kiinan sensuurisäädöksiä. Googlella ei käytännössä ollut hallinnassaan kuin pieni osa Kiinan markkinoista, joten toimenpide oli toisaalta enemmänkin PR-temppu kuin mikään hetkellinen yhteiskunnallisen vastuun pilkahdus. Nykymaailmanmenossa sensuuri tai avoimuus kannattaa vain kun se on kannattavaa.

Valtavassa mediatulvassa voimistuva verkostoituminen Internetin avulla on synnyttämässä parhaillaan eräänlaiseksi laajaksi vastamediaksi itseään sensuroivien suurten mediakompleksien vastapainoksi. Tosin nytkin on Suomessa vallitsevan yhteiskunnan formaalin sensuurin nimissä käynnissä niin lakiehdotuksia ja oikeuskäyntejä, kuin myös lisääntyvää valvontaa viranomaisten taholta universaalia sananvapautta vastaan. Toisaalta sananvapauden rajat ovat alkaneet uhata sellaisia raja-aitoja, joita hyvällä syyllä voidaan kyseenalaistaa olemaan ylittämättä. Uskoisin että olemme edenneet sananvapaudessa kansallisesti parempaan sitten Hannu Salaman ja Juhannustanssien, mutta toisaalta jos yhteiskunta olisi täydellinen, niin emme me alun perin mitään rangaistuksia, lakeja tai sensuuria edes tarvitsisi.