Olen ehdokkaana Helsingin kaupunginvaltuustoon!

Olen ehdolla jälleen Helsingin kaupunginvaltuustoon. Edellisissä vaaleissa sain ensikertalaiseksi kunnioitettavat 99 ääntä. On hienoa ja mahtavaa, että Helsingistä löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat yhteisestä tulevaisuudesta samalla tavalla.

Vaikka neljä vuotta on pitkä aika ja paljon on tapahtunut, niin mielipiteeni ja arvomaailmani ei ole muuttunut. Maailmankuvani on ehkä hioutuneempi, mutta samalla periaattella aion jatkaa.

Kaikille samat mahdollisuudet.

Jotta voisimme taata kaikille aidosti samat mahdollisuudet, niin meidän tulee lähteä liikkeelle lapsuudesta. Lapset eivät voi valita vanhempiaan. Meidän tulisi taata kaikille samat mahdollisuudet heidän taustastaan riippumatta. Runsaiden sosiaali-, koulutus- ja työllisyyspalveluiden avulla täytyy varmistaa, että jokaisella lapsella ja nuorella on aito ja tasa-arvoinen mahdollisuus saavuttaa täysi potentiaalinsa. Jokaiselle on taattava samanlainen rakastava, ymmärtävä, kannustava ja turvallinen kasvuympäristö, mitä onnekkaimmat meistä saavat omilta vanhemmiltaan.

Ketään ei saisi unohtaa.

Me synnymme ja elämme yhdessä yhteisenä ihmisten yhteisönä. Vaikka elämä kolhisi ja eksyisimme elämän poluilla, niin ketään ei saisi unohtaa. Sosiaalityöntekijänä ja omaishoitajana olen nähnyt miten ihmiset herkästi kääntävät selkänsä niille meistä, joiden voimat eivät enää riitä tässä hektisessä maailmanmenossa. Me emme saisi unohtaa kanssaihmisiä, saati työnnellä heitä alimitoitettujen julkisten palveluiden palloteltavaksi. Meidän tulisi taata kaikille mahdollisuus välttämättömään tukeen ja turvallisuuteen. Mahdollisuus onneen.

Luonto auttaa meitä hengittämään

Ilmastonmuutos on tieteellisesti todistettu tosiasia. Ilmastonmuutoksen torjunnan tulisi olla yksi keskeinen päämäärä julkisessa päätöksenteossa. Luonnolla on arvo itsessään. Luonto ja lähiluonnon monimuotoisuus antaa meille turvapaikkoja hektiseltä urbaanilta elämältä. Puut, kukat, eläimet ja vesistöt tarjoavat meille elintärkeän vaihtoehdon betonille, asfaltille, lasille ja muoville.

Mikä on opettajan tehtävä?

Olen huomannut, että mitä pidempään harjoittelu tuntuu kestävän, niin sitä enemmän olettamukseni opettamisesta tulee jatkuvasti haastetuksi. Koulu on maailma, jossa on yksilöitä ja yhteisöjä. Jokainen yhteisö koostuu yksilöistä, mutta jokainen yhteisö on enemmän kuin osiensa summa. Hämmennyn jatkuvasti siitä, että miten ihmeellinen ja mielenkiintoinen ympäristö tämä koulumaailma todellisuudessa onkaan. Lapset, nuoret ja aikuiset ovat sisäistäneet tämän vuosikausia purkautuvan, jakautuvan, jatkuvan ja muovautuvan vuorovaikutukseen keskenään. Uusia yhteisöjä ja ryhmäytymisiä syntyy jatkuvasti, niin lapset kuin aikuiset liikkuvat alati muuttuvassa ympäristössä. Kaikki muuttuvat näin muutosten myötä; yksilöt, identiteetit ja persoonat etsivät omaa paikkaansa. Muutoksen sykli tuntuu loputtomalta.

Koulu on paikka, jossa on paljon ihmisiä, mutta samalla siellä voi olla todella yksin. Koulu on myös paikka, jossa odotetaan paljon yksilöltä, mutta kaikki tapahtuu jatkuvasti vuorovaikutuksessa muiden yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen kanssa. Rationaliteetti, joka ohjaa tätä kokonaisuutta ei ole kovinkaan johdonmukainen tai kaikkivoipainen. Koulu on sosiaalistamisen valtava sulatusuuni. Kaikki lapset, nuoret ja aikuiset kaadetaan yhteen omine uniikkeine taustoineen, traumoineen ja kokemuksineen.

 

Ajattelen Platonia, kun katselen menneiden sukupolvien merkkejä koulun käytävien ja luokkahuoneiden varrella. Ikäänkuin meidät olisi jo syntymästä kasvaneet tietyt lahjakkuudet ja raakamalmi sydämmissämme – ja nyt tämän elämän koulun kautta niitä valssataan, hiotaan ja taotaan. Karua ja raakaa taotaan jaloiksi metalleiksi. Menneiden oppilassukupolvien jäänteet ovat läsnä ja opetuksen polku on ikuinen, mutta minun täytyy kamppailla sitä vastaan, että näennäinen determinismi vaikuttaisi täällä. Tunnen voimattomuutta näitä opettajia ja ammattilaisia kohtaan, jotka ovat avuttomia nuorten lapsien luomia luokkien sisäisiä hierarkkioita vastaan. Tunnen syvää surua, kun opettaja-ohjaaja pyytää minua avustamaan yhtä oppilasta yhteiskuntaopin tunnilla. Avustan häntä vain siksi, että kukaan ei suostu tämän oppilaan kanssa olemaan tekemisissä tai puhumaan hänen kanssaan. Omaa rintaa pistää, omat kaltoin kohtelun ja syrjimisen kokemukset tulevat pintaan. Miksi mikään ei koskaan muutu?

Meitä taotaan, valssataan ja hiotaan. Kipinät iskevät käytävillä. Ahjon palkeet puhaltavat ja liekit lyövät korkealle. Kokeneet mestarisepät takovat vakaalla kokemuksella, luovat puhdasta ja kovaa terästä. Kaikesta ei kuitenkaan tahdo tulla kovaa ja terävää terästä vaikka kuinka takoisi.

Huomaan olevani ristiriidassa. Opettaja luovuttaa takomisensa. Paimen ei etsi kadonnutta karitsaa. Opettajan on pidettävä huolta omasta perheestä, omasta arjesta, omasta elämästä. Sosiaalityöntekijä minussa sotii tätä opettajain rationaliteettia vastaan. Sisäinen lapseni itkee sisälläni.

Mikä on opettajan tehtävä?