Mikä on opettajan tehtävä?

Olen huomannut, että mitä pidempään harjoittelu tuntuu kestävän, niin sitä enemmän olettamukseni opettamisesta tulee jatkuvasti haastetuksi. Koulu on maailma, jossa on yksilöitä ja yhteisöjä. Jokainen yhteisö koostuu yksilöistä, mutta jokainen yhteisö on enemmän kuin osiensa summa. Hämmennyn jatkuvasti siitä, että miten ihmeellinen ja mielenkiintoinen ympäristö tämä koulumaailma todellisuudessa onkaan. Lapset, nuoret ja aikuiset ovat sisäistäneet tämän vuosikausia purkautuvan, jakautuvan, jatkuvan ja muovautuvan vuorovaikutukseen keskenään. Uusia yhteisöjä ja ryhmäytymisiä syntyy jatkuvasti, niin lapset kuin aikuiset liikkuvat alati muuttuvassa ympäristössä. Kaikki muuttuvat näin muutosten myötä; yksilöt, identiteetit ja persoonat etsivät omaa paikkaansa. Muutoksen sykli tuntuu loputtomalta.

Koulu on paikka, jossa on paljon ihmisiä, mutta samalla siellä voi olla todella yksin. Koulu on myös paikka, jossa odotetaan paljon yksilöltä, mutta kaikki tapahtuu jatkuvasti vuorovaikutuksessa muiden yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen kanssa. Rationaliteetti, joka ohjaa tätä kokonaisuutta ei ole kovinkaan johdonmukainen tai kaikkivoipainen. Koulu on sosiaalistamisen valtava sulatusuuni. Kaikki lapset, nuoret ja aikuiset kaadetaan yhteen omine uniikkeine taustoineen, traumoineen ja kokemuksineen.

 

Ajattelen Platonia, kun katselen menneiden sukupolvien merkkejä koulun käytävien ja luokkahuoneiden varrella. Ikäänkuin meidät olisi jo syntymästä kasvaneet tietyt lahjakkuudet ja raakamalmi sydämmissämme – ja nyt tämän elämän koulun kautta niitä valssataan, hiotaan ja taotaan. Karua ja raakaa taotaan jaloiksi metalleiksi. Menneiden oppilassukupolvien jäänteet ovat läsnä ja opetuksen polku on ikuinen, mutta minun täytyy kamppailla sitä vastaan, että näennäinen determinismi vaikuttaisi täällä. Tunnen voimattomuutta näitä opettajia ja ammattilaisia kohtaan, jotka ovat avuttomia nuorten lapsien luomia luokkien sisäisiä hierarkkioita vastaan. Tunnen syvää surua, kun opettaja-ohjaaja pyytää minua avustamaan yhtä oppilasta yhteiskuntaopin tunnilla. Avustan häntä vain siksi, että kukaan ei suostu tämän oppilaan kanssa olemaan tekemisissä tai puhumaan hänen kanssaan. Omaa rintaa pistää, omat kaltoin kohtelun ja syrjimisen kokemukset tulevat pintaan. Miksi mikään ei koskaan muutu?

Meitä taotaan, valssataan ja hiotaan. Kipinät iskevät käytävillä. Ahjon palkeet puhaltavat ja liekit lyövät korkealle. Kokeneet mestarisepät takovat vakaalla kokemuksella, luovat puhdasta ja kovaa terästä. Kaikesta ei kuitenkaan tahdo tulla kovaa ja terävää terästä vaikka kuinka takoisi.

Huomaan olevani ristiriidassa. Opettaja luovuttaa takomisensa. Paimen ei etsi kadonnutta karitsaa. Opettajan on pidettävä huolta omasta perheestä, omasta arjesta, omasta elämästä. Sosiaalityöntekijä minussa sotii tätä opettajain rationaliteettia vastaan. Sisäinen lapseni itkee sisälläni.

Mikä on opettajan tehtävä?