Olen
huomannut, että mitä pidempään harjoittelu tuntuu kestävän,
niin sitä enemmän olettamukseni opettamisesta tulee jatkuvasti
haastetuksi. Koulu on maailma, jossa on yksilöitä ja yhteisöjä.
Jokainen yhteisö koostuu yksilöistä, mutta jokainen yhteisö on
enemmän kuin osiensa summa. Hämmennyn jatkuvasti siitä, että
miten ihmeellinen ja mielenkiintoinen ympäristö tämä koulumaailma
todellisuudessa onkaan. Lapset, nuoret ja aikuiset ovat sisäistäneet
tämän vuosikausia purkautuvan, jakautuvan, jatkuvan ja muovautuvan
vuorovaikutukseen keskenään. Uusia yhteisöjä ja ryhmäytymisiä
syntyy jatkuvasti, niin lapset kuin aikuiset liikkuvat alati
muuttuvassa ympäristössä. Kaikki muuttuvat näin muutosten myötä;
yksilöt, identiteetit ja persoonat etsivät omaa paikkaansa.
Muutoksen sykli tuntuu loputtomalta.
Koulu
on paikka, jossa on paljon ihmisiä, mutta samalla siellä voi olla
todella yksin. Koulu on myös paikka, jossa odotetaan paljon
yksilöltä, mutta kaikki tapahtuu jatkuvasti vuorovaikutuksessa
muiden yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen kanssa. Rationaliteetti,
joka ohjaa tätä kokonaisuutta ei ole kovinkaan johdonmukainen tai
kaikkivoipainen. Koulu on sosiaalistamisen valtava sulatusuuni.
Kaikki lapset, nuoret ja aikuiset kaadetaan yhteen omine uniikkeine
taustoineen, traumoineen ja kokemuksineen.
Ajattelen
Platonia, kun katselen menneiden sukupolvien merkkejä koulun
käytävien ja luokkahuoneiden varrella. Ikäänkuin meidät olisi jo
syntymästä kasvaneet tietyt lahjakkuudet ja raakamalmi
sydämmissämme – ja nyt tämän elämän koulun kautta niitä
valssataan, hiotaan ja taotaan. Karua ja raakaa taotaan jaloiksi
metalleiksi. Menneiden oppilassukupolvien jäänteet ovat läsnä ja
opetuksen polku on ikuinen, mutta minun täytyy kamppailla sitä
vastaan, että näennäinen determinismi vaikuttaisi täällä.
Tunnen voimattomuutta näitä opettajia ja ammattilaisia kohtaan,
jotka ovat avuttomia nuorten lapsien luomia luokkien sisäisiä
hierarkkioita vastaan. Tunnen syvää surua, kun opettaja-ohjaaja
pyytää minua avustamaan yhtä oppilasta yhteiskuntaopin tunnilla.
Avustan häntä vain siksi, että kukaan ei suostu tämän oppilaan
kanssa olemaan tekemisissä tai puhumaan hänen kanssaan. Omaa rintaa
pistää, omat kaltoin kohtelun ja syrjimisen kokemukset tulevat
pintaan. Miksi mikään ei koskaan muutu?
Meitä
taotaan, valssataan ja hiotaan. Kipinät iskevät käytävillä.
Ahjon palkeet puhaltavat ja liekit lyövät korkealle. Kokeneet
mestarisepät takovat vakaalla kokemuksella, luovat puhdasta ja kovaa
terästä. Kaikesta ei kuitenkaan tahdo tulla kovaa ja terävää
terästä vaikka kuinka takoisi.
Huomaan
olevani ristiriidassa. Opettaja luovuttaa takomisensa. Paimen ei etsi
kadonnutta karitsaa. Opettajan on pidettävä huolta omasta
perheestä, omasta arjesta, omasta elämästä. Sosiaalityöntekijä
minussa sotii tätä opettajain rationaliteettia vastaan. Sisäinen
lapseni itkee sisälläni.
Mikä on opettajan tehtävä?
