Kuinka päästä kansanedustajaksi?

Ehdokasasettelu on yksi tärkeimmistä suomalaisen puoluepolitiikan elementeistä. Vaikka suomalaiset eduskunta- ja kunnallisvaalit ovat ennen kaikkea puoluevaalit, niin silti ihmiset haluavat äänestää pelkän puolueen sijaan persoonia. Politiikasta onkin tullut eräänlaista äänestäjien verkkokalastusta, missä puolueet yrittävät mahdollisimman laajalla ja kattavalla ehdokasverkolla kerätä mahdollisimman paljon ääniä. Ehdokkaita voidaan asettaa vain rajallinen määrä, joten varsinkin suurissa kaupungeissa on paljon enemmän ehdokkaita ehdokkaiksi kuin on mahdollista asettaa.

Kun olen vihreiden luottamuslistoilta seurannut Vihreiden sisäistä ehdokasasettelua, niin olen tullut pohtineeksi mitä ominaisuuksia vaaditaan päästäkseen Helsingistä eduskuntavaaliehdokkaaksi. Kaksi erityispiirrettä herättävät huomiota ja osoittautuvat tärkeiksi:

Yliopistotasoinen korkeakoulutus, sillä ehdokkaista 100% on korkeakouluopintoja yliopistosta ja 90% on edes jonkintasoinen korkeakoulututkinto. Koulutustasot vaihtelevat ylioppilaista tohtoreihin. Insinöörejä tai sitä alemman koulutuksen saaneita ei ole.

Aiempi poliittinen kokemus, sillä ehdokkaista 95% on ollut ehdolla aiemminkin. 17 ehdokasta on kunnallisvaltuutettuja tai ovat olleet ainakin ehdokkaina kunnallisvaltuustoon. Kaksi ehdokasta on ollut ehdolla europarlamenttiin. 

Yliopistotasoinen korkeakoulutus vaatii sitoutumista ja ahkeruutta, mutta sen saavuttamisen edellytykset ovat ilmaistu selkeästi ja avoimesti. Aiemman poliittisen kokemuksen saaminen puolestaan on huomattavasti vaikeampaa. Kunnallis- ja eurovaaleja vaivaa sama ongelma kuin eduskuntavaaleja, sillä halukkaita ehdokkaita on enemmän kuin ehdokaspaikkoja. Kysymys eduskuntavaaliehdokkaaksi pääsemisestä on siis riippuvainen ehdokkuudesta johonkin aiempaan vaaliin.

Kuinka päästä ehdokkaaksi edes johonkin poliittiseen vaaliin

Tilastollisesti helpointa on päästä kunnallisvaaliehdokkaaksi. Esimerkiksi viime kunnallisvaaleissa sai asettaa 127 ehdokasta. Kunnallisvaaliehdokkuus taas on riippuvainen samasta kuin eduskuntavaaliehdokkuus Helsingissä, eli Helsingin Vihreiden hallituksen mielipiteestä. Näistä eduskuntavaaleista ja viime kunnallisvaaleista taas oppi sen, että ehdokkaaksi pääsee parhaiten…

1.  suhteilla,
2.  asemalla,
3. julkisuusarvolla
4.  tai sattumalla.

Julkisuusarvo kasvaa vain näkymällä tiedotusvälineissä. BB-Jania ja Salarakas-Jannaa tuntuu riittävän, mutta kaikki julkisuus ei ole aina hyvästä. Mediakeskeisessä yhteiskunnassa ilmainen mainonta, näkyvyys ja positiivinen julkisuusarvo ovat arvo jo itsessään. Suoranaisia julkkisehdokkaita ei muiden puolueiden tavoin Vihreillä tällä kertaa ole, mutta aiempi julkisuus ovat olleet suureksi eduksi Antero Vartialle ja Ozan Yanarille ennen heidän hyppäämistään Vihreisiin.

Asema vaatii taasen uraputkessa vetämistä, mutta sekään ei aina riitä, sillä joskus lääkäreitä, sosiaalityöntekijöitä, jatko-opiskelijoita tai tutkijoita on vain liikaa ehdolla. Asemansa puolesta näytönpaikan ovat itselleen ansainneet Kirsikka Moring, Leo Stranius ja yksi salassa pidettävä.

Myös sattuma näyttelee joskus politiikan kentällä. Sattumaa on jos henkilö vain sattuu olemaan sellainen taustaltaan, sukupuoleltaan, etnisyydeltään ja/tai koulutukseltaan, että täydentää jo valittua kokonaisuutta. Ehdokkaista Mari Holopaisen vuoden 2008 kunnallisvaaliehdokkuus ja Kati Juvan vuoden 2014 kunnallisvaaliehdokkuus vaikuttavat heidän taustatietojensa perusteella sattumalta. Marilla ja Katilla ei ole omien taustatietojensa mukaan mitään aiempaa merkkiä vihreästä aktiivisuudesta ennen pääsyään ehdokkaaksi vaaleissa.

Poliittisen broilerin tie on yleisin

Suhteet oikeisiin henkilöihin on avainasemassa. Pitää kaveerata puolueorganisaatiossa ja erityisesti hallituksen jäsenten kanssa. Kunnallisvaalien yhteydessä tuli selväksi, että ei kaikkia tarvinnut haastatella ehdokkaiksi. Hyvä tyyppi on hyvä tyyppi, eikä hyvän tyypin tarvitse enää erikseen todistella ansioitaan. 

Poliittinen broileri kerää kannatusta vaalista vaalin aina hieman kerrallaan, minkä vuoksi he ovat aina alkuvaiheessa riippuvaisia omasta valinnastaan kypsytettäväksi. Vaalikokemuksen perusteella poliittisia broilereita on eritasoisia - osa on hyvin kypsyneitä tuhansien äänien ääniharavia ja toiset taas vasta aloittaneita muutamissa sadoissa liikkuvia.

Poliittisia broilereita taustatietojen perusteella ovat Tuomas Rantanen, Lilja Tamminen, Alviina Alametsä, Outi-Alanko Kahiluoto, Emma Kari, Otso Kivekäs, Maria Ohisalo, Hannu Oskala, Erkki Perälä, Pekka Haavisto, Johanna Sumuvuori ja kaksi toistaiseksi salassa pidettävää ehdokasta. Heillä on taustatietojensa perusteella aiempaa vihreää aktiivisuutta takanaan ennen valintaansa ehdokkaaksi.

Verkostoituminen ja sosiaaliset taidot ovat siis politiikan A ja O. 

Poliittisena broilerina pääsee pisimmälle. Eli kannattaa katsoa mikä on piirihallituksen ja vaalityöryhmän kokoonpano, tunnistaa sisäiset ydinryhmät ja verkostoitua ankarasti jos meinaa hinkua mukaan politiikkaan.

Insinöörin näkökulmasta on vaikeaa olla yhteiskuntatieteilijä

Yhteiskuntatieteilijän suurin dilemma on ymmärtää yhteiskuntaa ja kuitenkin olla täysin kykenemätön vaikuttamaan siihen. Mitä enemmän sitä tutkii yhteiskuntaa, niin vääjäämättä törmää yhteiskunnan rakentumisen ristiriitaisuuteen. Yhteiskuntahistoriallisesti on kuitenkin hieman helpottavaa todeta yhteiskunnan kysymyksien nykyisyydestä ja tulevaisuudesta olleen aina ristiriitaisia.

Yhteiskunnallisia ja sosiaalisia aineita opiskelevista useimmat haaveilevat kykenevänsä vaikuttamaan maailmanmenoon, mutta joutuvat lopulta sitten nöyrtymään suuremman totuuden edessä. Niin yhteiskunnallisten kuin uskonnollisten asioiden kanssa pohdiskeleva joutuu väistämättä koetelluksi. Opiskelijat saapuvat kotoaan ja lähiympäristöstään syntyneiden uskojensa kanssa yliopiston porteille, jossa vuosien saatossa lapsuuden ja nuoruuden usko asetetaan kyseenalaiseksi.

Politiikka on käyttäytymistä, jossa valtaapitävät harjoittavat yhteiskunnan rakentamista tulevaisuutta varten. Olivat politiikantoimijat rajattuja toimimaan yksin tai porukalla, niin edistyneimmissäkään demokratioissa ei ole tilaa kaikkien mielipiteille ja ajatuksille. Kaikki maailman nykyiset ja entiset yhteiskunnat ovat lähes poikkeuksetta rakennettu sellaiselle pohjalle, ettei siihen voi vaikuttaa ilman muuttamatta vallitsevaa tasapainoa ihmisten välillä yhteiskunnan sisällä. Joku hyötyy, joku häviää. Politiikan teon hulluja vuosia on harvassa. Yhteiskuntajärjestelmien päätavoite on pysyä pystyssä, siksi ne hajoavat vain kun jotain on pahasti vialla – ja pahasti vialla yhteiskuntajärjestelmät ovat useimmiten vasta kun väkivallalla ei kykene enää pitämään järjestelmää yllä.

Insinöörinä voin avata koneen huoltotilan, tehdä tutkimuksia, päätellä ja korjata. Yhteiskuntatieteilijänä voin vain tarkastella yhteiskuntaa ympärilläni kuin katselisin tähtiä taivaalta kaukoputkella. Näkökulmani on henkilökohtaisen kaukoputkeni rajoittama ja näen kerralla vain pienen palasen kokonaisuutta. Yhteiskunnan liikkuvia osia on enemmän kuin ihmismieli pystyy käsittelemään. Meillä on vain karkeat stereotypiat ja poliittiset teoriat joiden avulla voimme yrittää ymmärtää ihmisyhteisöjen sekavaa monimuotoisuutta ja keskinäistä riippuvuutta.

Machiavellin ja Michelsin viitoittama elitististen suurmiesten ja harvojenvallan rautainen laki hallitsee niin pieniä yhteisöjä kuin suuriakin. Niin kunnallinen kuin kansallinen ja ylikansallinen päätöksenteko ovat harvojen hallinnassa. Jopa harvojenvallassakin on omat harvojen valtansa. Muutamat voivat teoillaan muuttaa pysyvästi miljoonien tai miljardien yksittäisten kohtalon.

Yhteiskuntatieteilijän suurin dilemma on ymmärtää yhteiskuntaa ja kuitenkin olla täysin kykenemätön vaikuttamaan siihen. Enimmäkseen politiikka on yhteiskuntatieteilijälle kuitenkin vain turhauttavaa.

Kirjoittaja on tietotekniikan insinööri ja valtiotieteiden kandinaatti, joka yrittää tehdä graduaan suomalaisesta poliittisesta korruptiosta kyynistymättä liikaa.