Meidän oma pieni maailmamme on viimein löytänyt rauhallisen kiertoradan, jota kiertää halki vuosisatojen. Tai siis tältä ainakin tuntuu, sillä ihmiset eivät enää halua äänestää. Kaikki on siis niin hyvin, ettei kukaan enää koe tarvetta äänestää?
Niin pitkään kuin kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa on vaadittu ja rakennettu, niin tuntuu jotenkin huvittavalta kuinka nopeasti nuo etuoikeutukset on unohdettu. Ihmisellä on taipumus oppia syleilemään nopeasti saavuttamiaan etujaan, mutta hyvin nopeasti unohtaa jo saavutetut etuisuudet. Ihminen ei tässä mielessä koskaan kasva aikuiseksi, vaan kiukuttelee ja kärttää kunnes saa itselleen uuden lelun – joka jo pian unohtuu uusimman villityksen tieltä. Maailmassa on muutamia maailmanparantajia ja ihmisiä joilla on uskoa, mutta nämä harvat tallautuvat massojen jalkoihin.
Ihminen on vallankumouksen lapsi, joka huutaa jatkuvaa vallankumoustaan kaikkea vastaan. Vakaa konservatiivinen maailma on hänelle kuin harmaa hauta-arkku ja tällöin ihmisten sydämistä kuoriutuu esiin se apaattinen nihilisti. Kaikki vallankumoukset johtavat väistämättä siihen että vallankumousaate muuntuu konservatismiksi ja jälleen kerran uudet aatteiden aallot nousevat kumotakseen vanhan vallan.
Elämme yltäkylläisyyden aikoja, niin sanottuja lihavia vuosia. Menneeseen verrattuna materiaalinen hyvinvointimme on moninkertaistunut ja meidän yhteiskuntamme ovat siirtyneet pois agraarisesta ’kädestä suuhun’ –kulttuurista. Harva meistä nuorista enää edes tietää mistä ruoka on alun perin kotoisin ja mistä muualta sitä saisi kuin supermarketista. Kylissä ja kaupungeissa elää turhautuneisuus ja päämäärättömyys. Meidän ei enää tarvitse taistella saadaksemme ruokaa, joten nyt me vain kituutamme omaa harmaata elämäämme eteenpäin.
Kaikkia eivät kiinnosta koulut, tutkinnot, palkat tai työ. Jossain vaiheessa ihminen törmää näkymättömään seinään ympärillään, joita plasma-televisiot, pelikoneet, huumeet, autot ja vapaa seksi ei enää häivytä pois. Kun oikein tarkkaan tarkastelee historiaa ja nykyaikaa, niin voi huomata sen jo kaukaa menneisyydestä kajottavan turhautumisen halki ihmiskerrosten. Mikä voima sai aateliset taistelemaan olemattomista maatilkuista, mikä voima sai nuoret taistelemaan kansa vastaan kansaa tai mikä voima vetoaa muhajedeissa köyhien kylien poikiin.
Tarina Mumbain terroristihyökkäyksen ainoasta eloonjääneestä laittaa ajattelemaan maailmanhistoriaa ihmiskunnan pohjattoman turhautumisen tunteen kautta. Yhtäkkiä tulen tietoiseksi turhautumisen äärimäisen räjähdysherkästä ja joukkovoimaisesta luonteesta, joka vain odottaa oikeaa hetkeään räjähtää siihen suuntaan, joka tarjoaa tekijälleen suurimman tunteen siitä että harmaa maailma liikkuu ja että ihminen tuntee olevansa elossa. Etkö juuri sinä halua muutosta. Etkö juuri sinä halua kumousta?! Vihreää vallankumousta. Sosialismia. Liberalismia. Rasismia. Vihaa. Vastarintaa.
Valitse asiasi, valitse puolesi. Taistele!
Ihminen kaipaa loputtomia haasteita, joita kohdata ja joissa luoda omaa elämänmakuista elämäänsä. Enää ei ole rajaseutuja joita asuttaa tai vuoria joita valloittaa. Ehkä siksi korkea aika olisikin suunnata katseemme tähtiin, sillä me tulemme käymään tätä loputonta sotaa turhautumista vastaan niin kauan kunnes meille annetaan mahdollisuus luoda oma tulevaisuutemme.
Välillä tuntuu että ihminen elää eniten kuoleman varjon alla kuin enkelten johdattamana.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
maanantai 15. kesäkuuta 2009
A laugh — but smile no more.
----
---
--
-
A pale face upon the sky, wields a grim smile.
A Night has cometh and spreads its dark shroud. Painting the pure white clouds with a sinister wicked tone and then hangs them to loom about.
A Night has cometh.
A man walks on a road through small forest. One cannot but wonder — how is it that during the nighttime these beautiful green groves turn into foreboding places? The sunset’s last rays of light create long dark shadows that overlap us and create that feeling of an impending doom upon us. One must leave the sanctuary of the forest and seek refuge elsewhere. But nature is everywhere and one cannot elude the forest by simply running away. The fields have eyes and forest has ears. A journeyman must find shelter by escaping away from the surrounding world. Find a cave and block the hole or enter a house and lock the door. A man can’t but to bear the feeling that during the day he may be the king, but during the night arises a different rule. One may walk, run, crawl or limp, but the last warning of the gathering of red clouds by the sunset is truly your final chance and lasts only a moment. Our senses go wild as they try to adapt themselves to the level of the nightly creatures of the forest. The darkness renders a daywalker blind with its thick black light. The heart pounds in the chest like small locomotive spurring with adrenaline and encouraging us to hasten our footstep or simply to indulge the instinct — and to run.
It was widely believed – and in somewhere it still is believed– that the nature took a shape of many spirits and ghosts. These beings would be benign as much as malevolent and would thus describe the powerful and unpredictable nature of the forests and creeks. No more. No more. No more can a mere bush or willowy tree scare a grown man. The once mighty green forest wears a dull grey tone of man-made ash and factory fume. Where lays the enchanting spirit of the many creeks, now brutally crippled and pooled together by a sturdy wall called a dam. A man is king of his fiefdom and jewel of the finest creation. By what right does this forsaken future seek to deny us our birthright? Let us take what is ours, chew and eat our fill.
A man. The master of many inventions, machines, automatons and others alike. One tries hard to be a god. But still — when the match burns through the darkness shall come. It comes forth and surrounds us. It looks upon us and consumes the weak light of the burning match in a penetrable wall of dark mass. And finally when the final match burns out, one is alone. Alone in the dark.
No matches, no light. No factories to do the bidding, no easy credit to max the debit. No food to eat or land to reap. Neither shelter nor sanctuary. No creeks or rivers, forests or fields.
A pale face upon the sky, wields a grim smile. And then a laugh — but smile no more.
---
--
-
A pale face upon the sky, wields a grim smile.
A Night has cometh and spreads its dark shroud. Painting the pure white clouds with a sinister wicked tone and then hangs them to loom about.
A Night has cometh.
A man walks on a road through small forest. One cannot but wonder — how is it that during the nighttime these beautiful green groves turn into foreboding places? The sunset’s last rays of light create long dark shadows that overlap us and create that feeling of an impending doom upon us. One must leave the sanctuary of the forest and seek refuge elsewhere. But nature is everywhere and one cannot elude the forest by simply running away. The fields have eyes and forest has ears. A journeyman must find shelter by escaping away from the surrounding world. Find a cave and block the hole or enter a house and lock the door. A man can’t but to bear the feeling that during the day he may be the king, but during the night arises a different rule. One may walk, run, crawl or limp, but the last warning of the gathering of red clouds by the sunset is truly your final chance and lasts only a moment. Our senses go wild as they try to adapt themselves to the level of the nightly creatures of the forest. The darkness renders a daywalker blind with its thick black light. The heart pounds in the chest like small locomotive spurring with adrenaline and encouraging us to hasten our footstep or simply to indulge the instinct — and to run.
It was widely believed – and in somewhere it still is believed– that the nature took a shape of many spirits and ghosts. These beings would be benign as much as malevolent and would thus describe the powerful and unpredictable nature of the forests and creeks. No more. No more. No more can a mere bush or willowy tree scare a grown man. The once mighty green forest wears a dull grey tone of man-made ash and factory fume. Where lays the enchanting spirit of the many creeks, now brutally crippled and pooled together by a sturdy wall called a dam. A man is king of his fiefdom and jewel of the finest creation. By what right does this forsaken future seek to deny us our birthright? Let us take what is ours, chew and eat our fill.
A man. The master of many inventions, machines, automatons and others alike. One tries hard to be a god. But still — when the match burns through the darkness shall come. It comes forth and surrounds us. It looks upon us and consumes the weak light of the burning match in a penetrable wall of dark mass. And finally when the final match burns out, one is alone. Alone in the dark.
No matches, no light. No factories to do the bidding, no easy credit to max the debit. No food to eat or land to reap. Neither shelter nor sanctuary. No creeks or rivers, forests or fields.
A pale face upon the sky, wields a grim smile. And then a laugh — but smile no more.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
