MOT - Sailaksen kuuliaiset lapset (http://areena.yle.fi/tv/1765894). "Suomalaiset ovat tottuneet uskomaan valtiovarainministeriön Raimo Sailaksen varoitteluja. Valtiontalous on kuitenkin mainettaan paremmassa kunnossa. Toimittaja Hannu Sokala."
MOT:n viimeisen jakso 14.1. on saanut hyvin ilmaistua esiin julkisesta taloudesta käynnissä olevan yhteiskunnallisen keskustelun paradoksaalisuuden. Valtion merkittävät virkamiehet (mm. Vartiainen, Sailas), talouskeskustelun vakiotähdet (mm. Wahlroos) ja etujärjestöjen ajattelijat (mm. Vihriälä, Häkämies, Apunen, Kokkila, Lyly) ovat saaneet palstametreittäin julkisuutta ja tv-aikaa. Tämän lisäksi eri puolue-, päivä-, iltapäivä- ja maakuntalehdissä käyvät muut ihmiset toistuvaa kannanottoa Suomen taloudelliseen tilaan.
Käynnissä on mediasota, jonka avulla yleistä ilmapiiriä muokataan sopivammaksi uusille poluille makrotaloudellisessa kehityksessä. Nykyisessä oikeistovaikutteisessa kehityksessä ei ole mitään uutta, sillä Suomessa on ollut merkittävää oikeistoliikehdintää 1980-luvulta eteenpäin. Oikestolainen liikehdintä on samalla myös edesajanut liberaalin markkinatalouden ratkaisuja lähemmäksi ja osaksi käytännän rakenteellisia muutoksia. Globaalissa markkinataloudessa ei ole enää tilaa Keynesiläiselle kansantaloudelliselle hiekkalaatikkoleikeille, minkä vuoksi uusia ajatuksia onkin lainattu hanakasti lännestä ja erityisesti anglosaksisista teollisuusvaltiosta.
Ketä meidän pitäisi kuunnella? Kuka on oikeassa?
Ketä meidän tulisi kuunnella vasemmistolaisia ajattelijoita vai oikeistolaisia ajattelijoita? -- ainakin suuri ongelma on, että oikeistolaisia argumenttien puolesta puhuvat julkisuudessa näkyvästi niin elinkeinoelämän etujärjestöt kuin valtion merkittävät virkamiehet. Itse en ainakaan ole merkittävässä julkisuudessa nähnyt suuria kannanottoja vasemmistolaisista ratkaisusta, mitä vaikeuttaakin tosiasia, että nykyinen päävasemmistopuolue SDP ei jäsen- eikä kannattajakunnaltaan paljoa eroa Suomen laajasta ja hyvinvoivasta keskiluokasta.
Kaikkein sekavinta tilanteessa on myös se miten argumenttien popularisoimisessa julkisuudessa makro-, mikro- ja rahatalous menevät jatkuvasti keskenään sekaisin. Tämän vuoksi erilaiset "vyönkiristykset", "palkkamaltti" ja "rakenneuudistukset" saavat mitä erilaisempia mielipiteitä ja ajatuksia taakseen. Kotitalouden tilinpito ei toimi samalla tavoin kuin kansallisvaltioiden tai globaalien yhteiskuntien kansantalous. Tarpeeksi mediassa toistettuna tämä logiikka alkaa kuitenkin uppoamaan kansan syviin riveihin, ihmiset luottavat viisampiensa neuvoihin.
[Sorsa (sdp) & Holkeri (kok.), 1987-1991]
Mitä tapahtuu? Kuka hyötyy?
Valtion talouden ja kansantalouden vapauttamisesta ja julkisen sektorin supistamisesta ovat hyötyneet kaikkein eniten suurinta verotaakkaa kantaneet kansalaiset ja suuret vientiyritykset, mikä herättääkin aina kysymyksen kenen etuja tässä nyt oikeasti ajetaan takaa?
Taustalla voi kuitenkin nähdä miten oikeisto- ja uusliberaalikeskeisiä lääkkeitä yritetään hanakasti saada pakkosyötettyä taantuman pelon varjolla. Viimeksi kun vastaavaa lääkitystä annettiin (demari- ja kokoomushallituksen aikana) 1980-luvulla, niin seurauksena oli markkinoiden ylikuumeneminen, kupla ja syvä 1990-luvun lama (joka on muuten % BKT laskiessa maailman kovimpia lamoja sitten suuren 1929 laman), jota sitten "jatkokorjattiin" 1990-luvulla Ahon (kesk.) hallituksen toimin samoilla liberalisoimisen ja leikkaamisen lääkkeillä millä lamaan oltiin alunperin jouduttukin.
Makrotaloudellisesti 1990-luvun lama hoidettiin hienosti, jos siis suljetaan silmät sosiaali- ja terveysmenojen leikkausten seurauksena käteen jääneestä katkeroituneesta ja syrjäyneistä kansanryhmistä. Enemmistöä eniten hyödyttävät ratkaisut, eivät ole aina olleet koko kansanryhmän etujen mukaista.
Toivoa sopii ettei Kataisen (kok.) ja Urpilaisen (sdp) hallitus toista Holkerin (kok.) ja Sorsan (sdp) hallituksen virheitä. Askeleet kävelevät tuttua kulutettua polkua pitkin - toivon mukaan kantapään kautta on nyt opittu välttämään edellisen kerran sudenkuopat. Vai onko?
