Herran pelko on viisauden alku

Muistan itseni niin nuorena ja viattomana – vailla aikuisuuden huolia ja murheita.

On jotenkin helppoa elää turvattua elämää, kunnes huomaa sen lipuneen jonnekin kauas menneeseen. Aikuisuudessa meidän on itse luotava polkumme ja kohtalomme, enemmän koskaan kuin lapsina tai nuorina. Me olemme kuin pieniä siemeniä, joista kasvaa versoja ja pieniä kasvin alkuja. Mutta vain rakkaudella ja hellyydellä voi meihin kohdistua tarpeeksi elinvoimaa ja elämänhalua kasvaaksemme meille luotujen rajojen yli. Jotkut meistä kasvavat avoimissa elämän pelloissa – mutta hyvin usein meidät on kasvatettu pienissä kukkaruukuissa suojassa ja turvattuina. Aikuisuuden kynnyksellä nuo ruukut saattavat tuntua ahtailta ja silloin meidän pitää murtautua ulos meille luoduista lapsuuden astioista ja astua avaraan maailmaan avoinna ja alttiina, vain oma itsemme suojakuorenamme. Kuura pistelee ja sade kastelee – elämän suuri aurinko hellii kasvojamme.

Muistan itseni vielä omaa nuoruuttani, jossa pidin lakeja ja sääntöjä kiveen kirjoitettuina sääntöinä – rikkomattomina ja selvinä ohjeina elämän poluilla. Nyt tiedän paremmin, sillä todellakin ”herran pelko on viisauden alku.” Kiveenkään kirjoitettu ei ole ikuista – eikä yhtäkään lakia tai sääntöä ole kirjoitettu niin terävällä kärjellä että sen viillot tuntuisivat tajuntani tai sydämeni syövereissä. Meihin jokaiseen on kirjoitettu meidän omat tulkintamme laeista ja niiden käytännöistä. Meihin iskostetut normit, tavat ja käytännöt ohjaavat meidän polkujamme huomaamattomilla pienillä tavoilla – mutta loppujen lopuksi päätös asioista on aina meidän itsemme. Me itse olemme omalle itsellemme tulosvastuullisia ja me emme voi ulkoistaa mitään moraalista ratkaisua tai vastuuta kenellekään – emme edes jumalalle tai millekään uskolle tai ajatusmallille. Me voimme hakea lohtua yliluonnollisesta tai ideologiasta, mutta jos me elämme välinpitämättömyydessä, niin me elämme siinä välinpitämättömyydessä tietoisesti, sillä jossain vaiheessa sinä olet tehnyt jonkin ratkaisun, joka on johtanut tähän tilanteeseen.


Viimeistään vuoden läsnäoloni armeijassa on viimein avannut silmäni sille maailmalle jota nyt katson ympärilleni. Se on julma maailma, jossa ukkonen lyö, sade piiskaa ja lumi hautaa. Silti se on myös suopea maailma, jossa harmaat pilvet väistyvät, aurinko paistaa ja lempeä tuuli väräjää. Meidän on luotava meille meidän oma maailmamme ympärillemme ja tavoiteltava aktiivisesti sitä meille itsellemme suopeaa maailmaa – sillä jos me emme tee sitä itse, niin kukaan ei ole sitä tekemässä meidän puolestamme. Onni ei kuitenkaan tule kun ”manulle illallinen”, sillä se ei todellakaan ilmesty tyhjästä. Vaikka tilille joka kuukausi lämähtäisikin paksu sosiaalitoimiston maksu tai toimitusjohtajan palkka, niin ei se silti ohjaa sinua onneen ja autuuteen.

Päivitys: Poistin osan tekstistä 8.9.2009 mahdollisen väärintulkinnan poistamiseksi.