Sivut

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Kurkkusalaattia ja sillisalaattia

Suomessa on puhuttu ja jälleen puhutaan puolustusvoimien nykytilasta. Yhdellä puolella huudetaan, että armeija tulisi säilyttää asevelvollisuuteen perustavana, mutta ehkä toisaalta tasa-arvoisempana ja toisella puolella väitetään että Suomen pitäisi jo viimein siirtyä palkka-armeijaan. Tällä hetkellä asevelvollisuutta selitellään paljolti sen ”uskottavan puolustuksen” –periaatteen, sosiaalisen tekijän ja kustannustehokkuuden vuoksi – mutta ehkä silti meidän olisi syytä avata silmämme ja katsoa itse.

Kuinka paljon maksaa asevelvollisuus?

Kun ihmetellään minkä vuoksi Suomen kolmannen asteen koulutus aloitetaan muihin maihin verrattuna huomattavasti myöhemmin, on samassa yhteydessä paljon puhuttu keinoista tämän työelämään astumisen aikaistamisesta. Tällä hetkellä työelämän pääsyn aikaistamista pyritään tehostamaan tarjoamalla Suomen opiskelevalle nuorisolle runsaasti keppiä, mutta ei yhtään porkkanaa. Tähän asiaan ei yhtään pienempänä tekijänä varmaankaan vaikuta se todellisuus, että Suomen nuoret miehet ja murto-osa naisista käyttävät yhden vuoden elämästään kasarmielämän harjoitteluun.

Suuren armeijareservin ylläpito esimerkiksi Yhdysvaltain armeijan reserviarmeijan mallisesti, tuskin meillä tulisi onnistumaan. Meillä ei ole tarpeeksi taloudellisia resursseja, joiden puitteissa tarjota markkinakelpoisia kannustimia potentiaalisille alokkaille. Varsinkaan kun meillä ei niin laajaa köyhyyttä, slummeja tai ghettoja, joka synnyttäisi epätoivoisten nuorten massoja ja meillä on ainakin toistaiseksi avoin ja ilmainen koulutusjärjestelmä. Yhdysvalloissa yliopistojen vuosimaksut ovat nuorille hyvin houkutteleva palkkio parin vuoden asepalveluksesta – varsinkin rauhanajan armeijassa.

Valtion- ja kunnanvirkapaikkojen täyttäminen siviilipalvelusmiesten orjatyövoimalla – joiden päiväraha on siis keskimäärin 6,5 € / päivä - on kieltämättä hyvin kannattavaa bisnestä, mutta työtehokkuudeltaan hyvin onnetonta. Hallinnolta, joka niin lujasti vannoo yksityistämisen tuomaan tehokkuuteen ja valtion minimoituun ”häiriöön” markkinoilla - puhumattakaan oikeusvaltion periaatteisista - niin mitä oikeaa virkaa näillä ihmisillä on harhailla valtion leivissä. Siviilipalvelusmiehille tarkoitetut yksinkertaiset työtehtävät suoritetaan yleensä hälläväliä-asenteella, mutta siinä missä tarvittaisiin vain yksi palkollinen, niin tilalle voidaan vain hankkia pari - kolme siviilipalvelusmiestä kaivamaan nenäänsä.
Tällainen politiikkaa toisaalta myös sotii hallinnon yleistä työllistämispolitiikkaa vastaan – sillä mitä aihetta näillä yhä kustannustietoisempien valtion laitosten on palkata oikeaa palkkaa vaativia työntekijöitä heidän tilalleen? Tämä näkyy yleisesti myös muunlaisessa valtion laitosten asenteessa nuoria työntekijöitä ja harjoittelijoita kohtaan – esimerkiksi kaikki valtion harjoittelupaikat IT-alalla ovat palkattomia, koska valtio voi aina turvautua pakkotyövoima resursseihinsa.

Jos asevelvollisuus saatettaisiin tasa-arvoiseksi nykyisen palvelusajan mukaisesti vuodeksi, niin valta-osa palvelusikään tulevista nuorista naisista siirtyisi todennäköisesti yhteiskunnalliseen palveluun. Suomi voisi nauttia sisäisestä Kiina-ilmiöstä, jossa orjatyövoiman tehokas käyttö johtaisi huomattaviin voitto-osuuksiin ja mahdollistaisi kunnon optiot ylimmälle johdolle. Kun työvoiman kustannustasot poljetaan kotimaassa maanrakoon, niin suomalaisilla liikeyrityksilläkään ei olisi enää halua paeta halvemman kustannustason maihin – eikä sen puoleen palkata ketään palkkatasolla jolla tulisi toimeen.



Ratkaisu asevelvollisuuden taloudellisista seurauksista korostuu kysymyksiin mikä on oikeasti hallinnon mielestä tärkeää? Kuinka aiheellista meillä on pitää korkeaa puolustuskykyä yllä ja kuinka paljon olemme siitä valmis maksamaan? Kansantaloudellisesti houkuttelevia vastauksia olisi varmaan asevelvollisuuden totaalinen lakkauttaminen ja resurssien siirtäminen parempaan käyttöön. Toisaalta vastakkain asetellessamme ammattiarmeijaa ja asevelvollisarmeijaa tulemme unohtaneeksi sen että oikeasti kaikki maailman armeijat ovat jotain näiden kahden väliltä, eikä niinkään niiden täydelliset vastakohdat. Siirtymällä asteittain voimakkaammin ammattiarmeijan suuntaan, me voimme vähentää painetta asevelvollisarmeijalle sälytettävissä tehtävissä ja näin ollen siirtyä lyhyempiin palvelusaikoihin. Pienempi armeija myös vaatisi vähemmän kalustoa tai voitaisiin ylipäätänsä aseistaa tehokkaammin. Persianlahden sotia tarkastellessa olemme huomanneet, etteivät pelkät armeijoiden suuret numeeriset koot kykene tarjoamaan vastarintaa teknistä ylilyöntiasemaa vastaan. Armeijoiden kokojen pienentyessä kotiutetut voisivat palata kotirintaman taloudellisille pelloille juuri sopivasti sadonkorjuuseen.